Blogi

29.5. Viikonloppuna tuli vieraita Suomesta. Kävimme Virven ja Akin kanssa aamulla lähimmässä dinerissa brunssilla ja ajelimme 100 kilometrin päähän amissien (tai amishien, en tiedä kumpi on parempaa suomea) turistikylään. Ostin käsityönä tehdyn pannunalustan, paikallisesti tehtyjä maustekurkkuja ja Aki osti leskirouvan valmistaman perinteisen amissi-miesten työolkihatun. Myyjä valaisi ystävällisesti käsitöiden tekijöiden taustoja. Tällä kertaa taustatietoihin saattoi jopa luottaakin, sen verran tiukasti rehellistä ja uskovaista porukkaa on kyseessä. Löytyi ainakin jotain, joka on taatusti Made in USA.

Amissit, niille jotka eivät tiedä tai eivät ole nähneet Harrison Fordin tähdittämää ”Todistaja”-elokuvaa, joka luonnollisesti kertoo kaiken kattavan totuuden heistä, on kristitty lahko. Heitä on n. 30.000 ympäri Yhdysvaltoja, enimmäkseen Pennsylvaniassa. Tämä hollantilaisperäinen uskonsuuntaus (amish= unbabtished lapsena = aikuiskaste) kotiutui Yhdysvaltoihin 1700-luvun alussa. He eivät halua olla millään muotoa riippuvaisia muusta yhteiskunnasta, kuten käyttää yleistä sähköverkkoa. Omia generaattoreita heillä kylläkin on. Vaatteilla ei koreilla, naiset eivät meikkaa eivätkä leikkaa tukkaa, miehet eivät saa leikata partaa mentyään naimisiin (tosin viiksiä ei saa olla, koska ne ovat turhamaisia) ja naimattot naiset käyttävät valkoista essua. Autoja ei ole, kärryillä mennään lähimatkat.

Muutenkin kaikki on aika lailla pysäytetty parin sadan vuoden takaiseen meininkiin. Maanviljelyn lisäksi amishit elättävät itsensä perinneammateilla, kuten puuseppinä ja metallitöillä. Ja myyvät käsitöitä. Hinnat ovat itse asiassa todella halvat. Luonnonpuusta oli väännetty esim. alle kahdensadan taalan hintaan ostettavaksi meille ”englantilaisille” todella vaikuttavia keinutuoleja (kaikki paitsi dutchit eli he itse ovat englantilaisia). Ei vaan valitettavasti mahdu keinutuoli käsimatkatavaroihin.

Tiistaiaamun kunniaksi kävin vielä ennen töihinlähtöä vuokraamassa meille modernimman amissikärryn lentokentältä. Halvin vaihtoehto täällä on vuokrata auto tavallaan Suomesta, silloin saa vakuutukset samaan hintaan. Pitää vain käydä vaihtamassa pirssi 28 päivän välein.

Sitten hankin jälleen uuden viikkolipun paikallisjunaan. Uima-landian lippuja saa taas lisää alennuksella.

Töissä autoin Suomen kavereita eli muuta FINFRINGE- porukkaa tekemään hakemusta Wihuri-säätiölle. Pyysin kahta Amerikan kaveria tekemään myös puoltolausunnot hakemukseen. Jarrod oli luontevasti toinen ja autoinkin häntä selviämään lausunnonannon suomalais-teknisistä kiemuroista. Ha haa, kerrankin minä neuvoin häntä. Amerikkalainen ei näköjään suoriltaan tiedä mitä tarkoittaa surname. Tulkkasin kyseessä olevan familyname. Itse lausuntoa en kehdannut sanella, pyysin kertomaan miten asiat ovat, yläkanttiin kuitenkin. Sitä yläkanttiahan ei yleensä tarvitse täällä pyytää, kehuja tulee automaattisesti.

FringeArtsin puolesta laitoin taas FringeA-thon-tanssitukiryhmän kasaan ja hoitelin pari muuta pikkuhommaa. Siinä lyhyesti kerrottuna lyhyehkö työpäivä.

30.5. Pidin etätyöaamupäivän viemällä Suomi-vieraat tutustumaan Eastern State Penitentiaryyn eli Philadelphian paikalliseen Kakolaan. Vankila, nykyään siis rappeutunut museo, on yksi maailman kuuluisimmista vankiloista ja esikuva mm. äsken mainitulle Kakolalle parisataa vuotta sitten.

Töissä työstin rutiinihommia eli latasin tietoja järjestelmiin ja alennuskoodeja Fringe-festareille tulijoille. Odottelin lähinnä iltaviittä. Odottamisen syy oli Yhdysvaltalaisten, Suomessa vaihdossa vierailleiden Fulbright-alumnien, tapaaminen. Kävin vessassa harvinaisen hankalasti vaihtamassa siistimmät rytkyt ja peseytymässä. Outo teatteri tämä FringeArts, kun pukuhuoneita ei meinaa millään löytää. Tai kun löytää, ne ovat lukossa. Aina kun yritti pudottaa housut alas jossain tilassa, niin paikalle tuli joko ravintolan tai teatterin naisia. Asia ei sinänsä paatunutta suomalaista Wilauttelija-Weikkoa haittaisi, koska näyttelijänä katosi häveliäisyys jo kauan sitten. Arvelin kuitenkin  työkavereiden voivan alkaa vieroksua. Tai sitten ei, mistäs tuon tietää.

Siistimmät päällä kävelin kilometrin verran illan 70-kymppisen isännän, musiikkitieteilijän, filosofin ja jazz-muusikon kotiin Society Hilliin. Hillistä en tasaisessa maastossa niin tiedä, mutta societyä kyllä riitti. Kekkerit olivat 1800-luvun alun hienosti remontoidussa talossa. Vieraita oli kymmenisen, päävieraana Fulbright Suomen johtaja Terhi Mölsä. Vein isännälle tuliaiseksi täsmäaseen Suomesta – Tatu ja Patu: This is Finland. Teos herätti jälleen ansaitsemaansa huomiota ja toimi mainiona keskustelun avaajana. Kiitos jälleen, Aino ja Sami! Kaikilla paikalla olijoilla oli siis kontakti Suomeen ja maa tuttu. Siemailtiin Wine Enthuatist- lehden 99-pisteen viineiksi rankattuja punkkuja sekä maisteltiin valtavan hienosti aseteltuja ja maistuvia pikku purtavia. Mukavaa keskustelua riitti ja tuli hienoja uusia tuttavuuksia. Kuvia en viitsinyt itse kekkereistä räpsiä, mutta tältä talo näyttää ulkoapäin Google Mapsissa.

Kiitos kuvista, Terhi!

31.5. Etätyöpäivä sujui rutiinihommissa ja Wissahickon Valley Parkissa käydessä. Hieno, entinen teollisuusjokilaakso (teollisuus loppui siis jo kaksisataa vuotta sitten, luonnontila on palautunut myös, terveisiä Talvivaaraan että kyllä toivoa riittää parin sadan vuoden päästä).

1.6. Jarrod piti aamusta programming-osastolle palaverin tulevasta artistien tietojen syöttämisestä. Toimintaympäristönä on erilaiset Googlen ohjelmat, Docs, Drive, Sheet yms. Ensin tieto laitetaan omiin tiedostoihin ja siitä sitten artisteille luotaviin kotisivuihin. Sitten edetään festariesitteen tietoihin. Elokuun alussa julkaistaan oma sovellus, joka on synkassa tämän tietomassan kanssa. Samalla aloitetaan lipunmyynti eli 1.8. pitää olla kaikki julkaisukunnossa ja esite tullut painosta.

Tämähän on juuri sitä dataamista, jota olen vääntänyt yksikseni Digital Fringen artistien suhteen. Nyt vain alkaa todellinen tulva esiintyjistä ja data on lyötävä järjestelmiin viikossa. Samaten eri näyttämöiden vastaaville pitää kerätä ja vastaanottaa heiltä tietoja. Siinä sitä tuli hommaa Ohjelmisto-Weikolle loppupäiväksi muiden ilmoitustaululla olevien Internien kanssa.

Takana oli mielenkiintoinen viikko. Kuvakokoelmasta vielä lopuksi tajunnanvirtaitsiö eli kuva Ohjelmisto-Weikosta, jonka sateenkaari päättyy huumekauppaan. Hyvää viikonloppua!

21.5. Maanantai ja sain jälleen uuden ja hienon viikkolipun 39 taalalla julkiseen liikenteeseen. Samalla hinnalla saa lisää alennuslippuja Splash Worldiin.

Jarrod kysyi perjantaina, että kiinnostaako tulla maanantai-iltana uusille artisteille tarkoitettuun opetustilaisuuteen? Opetellaan tekemään Project Statementteja, projektiesittelyitä, festariesitettä varten. Meilinä tullut kutsu kuului näin:

WHAT and WHY: The workshop will be led by Andrew Simonet of ArtistsU – you can read his awesome book HERE. You don’t need to bring anything other than something to write with and your creativity! I have done this workshop with Andrew for 3 previous years and there truly is no one better – we will work on internal language to guide your artistic endeavors. Taking this time could help streamline your artistic process, inspire you to adjust your marketing copy for your show, or better understand what your artistic goals are for the Fringe Festival.

Kyllä kiinnostaa, ja siksi myöhästytin työpäivän alkua iltapäivään. Siitähän aukesi samalla mahdollisuus käydä jakamassa Call For Artists-flaiereita ja käydä rouvan kanssa lounaalla Mt. Airyn kaupunginosan keskustassa Grain Exchange-baarissa. Normiburgerin, ihan hyvällä omenaBBQ-kastikkeella höystettynä, lisäksi tarjolle tuli tilauksesta katkarapuja ja gritsejä.

Nämä gritsithän ovat mielenkiintoinen tapaus. Ne ovat jonkinlainen perinnelisuke, ilmeisesti Etelä-Valtioiden suunnasta. Jos ajattelee veteen keitettyä mannapuuroa riisimäisessä kasassa, niin ei kovin väärin ajattele. Otin myös lounasoluen muistamatta, että eihän meidän toimistossa niin ole tapana. Onneksi oli vain 7 %:sta, sehän ei vielä häiritse työntekoa. Täällä on muutenkin oluen tilaaminen vähän arpapeliä, saattaa tulla meikäläisen keskioluen vahvuinen juoma tai sitten ihan mitä vain siitä ylöspäin. Harvemmin se lukee missään esillä. Ostin pari viikkoa sitten mukavan kuuloista Sunday Morning-stouttia sixpackin lähellä olevasta Brewers Outletista.

Ei ollut mitään merkintää pakkauksessa, että paljonko mahtaa olla oluen vahvuus. Pulloissa sitten luki, että siihen olivat panimon pojat ja tytöt tunkeneet 12,7 % alkoholia. Ei taida käymisteitse paljoa enempää mahtuakaan. Tuosta kun höräsee koko sikspäkin sunnuntain aamupalaksi, niin lähtee kyllä päivä käyntiin kummasti. Ja saattaapa loppuakin saman tien.

Alkuiltapäivästä opettelin DigitalFringeFestivalin artistien sijoittamista järjestelmään. Sain kaikki laitettua. Näitä tulee yhteensä yli 160, rohkaisi Jarrod. Kuudelta alkoi työpaja, jota veti Andrew Simonet Artist U- nimisestä yrityksestä. Ja ensimmäiseksi löysimme Andrewin kanssa yhteisen tutun, nimikaimani Sami Yrjönpoika Sälpäkiven, hänen opiskelukaverinsa Hollannin tanssikoulun ajoilta ja minun ystäväni Hyvinkään Teatterin ajoilta 30 vuoden takaa. Pieni on maailma ja aika kuluu nopeasti. Tässä on linkki Samin ammatillisille kotisivuille, terveisiä!

https://mysoulbody.yolasite.com

Päätin osallistua työpajaan, enkä vain olla kuunteluoppilaana. Oma projektini on tietysti tuleva FINFRINGE. Esittäytymisten jälkeen puhuttiin miten projektin esittely on olennainen osa esitystä, filtteri, houkutin, jonka pitää kertoa asiasta ja myös ”neuvoa” kenelle esitys ei ole tarkoitettu. Sitten kirjoitettiin seitsemän sanaa, jotka kuvaavat omaa projektia. Tehtävä laajennettiin vaiheittain kokonaiseen kappaleeseen, jota piti työstämän parin kanssa. Parikseni tuli tarinankertojanainen.

Sitä tarinaa sitten riitti. Yritin kuunnella hänen esittelyä esityksestään, tarinankerronnasta esitysmuotona ja kommentoida sitä, auttaa parantamaan esittelyä. Tässä kohtaa tuli mieleeni sanonta hanhesta ja vedestä sen selässä. Emme aivan ymmärtäneet toisiamme, tai minä en ainakaan ymmärtänyt toisiamme. Työpajan päätyttyä Jarrod sanoi kyseisen naisen soittavan hänelle useita kertoja viikossa. Epäili hänen mielenterveyttään. Mukava ja ystävällinen rouva, mutta emme amerikkalaisittain sanottuna tavoittaneet toisiamme.

22.5. Päivä alkoi henkilökuntakokouksella. Nick toimi puheenjohtajana. Uusia työsuhteita esiteltiin eli Nick kertoi kuka on tulossa mahdollisesti hommiin. Osastot kertoivat missä mennään ja mitä on tulossa. Nick kiitteli porhon synttärikemuista, painotti kuinka onnistunut juhla sementoi rahoittajan suhteen FringeArtsiin. Kokouksissa kaikkien osastojen oletetaan osaavan lyhyesti kertoa mitä on tehty, miten onnistuttu ja missä tarvitaan apua. Liiallisiin yksityiskohtiin ei mennä tai muutenkaan pysähdellä, ellei jompikumpi isoista pomoista pyydä sitä. Lopuksi Ohjelmisto-Weikkokin kertoi, että hyvin menee, infoa tulee ihan tsunamina ja yritän auttaa minkä pystyn. Sitten mentiin lounaalle Jarrodin kanssa United by Blue-kahvilavaatekauppayhdistelmään syömään Caesar-salaatit, Jarrod lohella ja minä kanalla höystettynä.

Vielä yhteydenotto IIEn yhdyshenkilöön, jotta vaimo saisi luvan käydä Kanadassa konferenssissa ja vieläpä palata takaisin Yhdysvaltoihinkin. Maahantulolomake eli kivasti nimetty DS-2019 (ensi vuonna juhlapäivä tuolle lomakkeelle, paljon onnea vaan!) pitää postittaa erikoispikana New York Cityyn ja toivoa, että lomake tulee ajoissa takaisin. Kotimatkalla päätin tempaista metrokäytävässä pullakaffet iltapäivän kunniaksi.

Siitä pullasta ei puhtain käsin selvinnyt. Cinnabonin vakioasiakkailla täytyy olla omat konstinsa. Aikani pullamaista taideteosta tuijotettuani ja lähestymiskulmaa valittuani haukkasin ensin pahvisesta kupista kuin koira ja koitin sekä imeä että nuolla loput kohti tuulensuojaa. Pakko oli paatuneen pullansyöjän kuitenkin laittaa sormensa peliin ja pyyhiskellä rasvaa, kanelia ja sokeria jälkikäteen paperiin. Puoli kiloa kuorrutusta jäin pohjallekin. Hyvältähän se kuitenkin maistui ja viikon kaloriannos täyttyi kerralla. Taidan ottaa ensi kerralla kuitenkin jotain muuta.

23.5. Päivä meni pakolliset Philadelphian kansallisnähtävyydet läpikäyden. Ikoninen Liberty Bell, independence Hall, vanha kaupungintalo ja Benjamin Franklinin kotitalon betoniraaminen ”hahmotelma” sen entisellä paikallaan on nyt nähty yhdessä koululaisryhmien kanssa.

Koska maanantai-iltainen tarinankerronta esitystyylilajina jäi itselleni arvoitukseksi, päätin korjata aukon sivistyksessä. Jarrod sanoi menevänsä katsomaan Storytelling Slamia, tarinankerronnan kilpailumuotoa Kutsutin itseni mukaan tapahtumaan. ”The Moth-true stories told live”- finaalin liput maksoivat 25 $, täkäläisittäin kallis lipun hinta, mutta ainahan se maksaa kun sivistysaukkoja täyttää, sanoi mummo kun esitystaidetta katsomaan meni. Kilpailevan yrityksen mainos esityksen tyylilajista kuuluu näin:

What’s a StorySlam? A StorySlam is more than a storytelling competition. It’s an invitation to share five minutes of your life and connect with a room full of people who appreciate a well-told tale. Gutsy audience members sign up at the door to tell true stories on the theme of the night. Of those who sign up, ten storytellers are randomly selected to take to the stage with their most outrageous, heartfelt, and hilarious tales. Judges, also selected from the audience, determine the StorySlam winner, who is awarded a $100 prize, and a chance to compete in the season finale Grand Slam. Got five minutes? Come and lend an ear, or share an experience!

Kuulostaa hyvältä, joten sinnepä sitten. Muutama muukin oli tullut katsomaan, paikkaan oli yli sadan metrin jono.

Onneksi muilla näytti olevan lippu etukäteen, joten jono veti nopeasti. Perillä sain lipun lisäksi muovitörppöoluen ostamiseen oikeuttavan, täysi-ikäisyyttä osoittavan leiman käteeni. Tulee ihan nuoruuden Tanhuhovi-discot mieleen. Tässä(kin) osavaltiossa kysytään joissain paikoissa kaikilta alkoholia haluavilta paperit, myös varttuneemmilta teineiltä.

Tarinankerronta oli juuri sitä, miltä se kuulostaakin. Eri alkukarsintasarjat ympäri kaupunkia voittaneet jutunkertojat kertoivat tositarinoita, yleisö kannusti ja eli mukana hengessä tarinoiden käänteissä. Mukana kisaamassa olivat ainakin kotirouva, opiskelija, ammattinäyttelijä ja muita kertojia, yhteensä yhdeksän kisailijaa. Kahden hengen raati antoi kolmea eri tyylipistettä (jutun kiinnostavuus, kertomisen taito, tarinan käänteet). Periaatteessa ilta muistutti Stand-up-esitystä. Illan isäntä heitti ihan perinteistä stand-uppia, lämmitti yleisöä ja tenttasi pisteet raadilta. Illan tunnelma oli hyvin kotoisa ja miltei täysi sali nautti kuulemastaan.

24.5. Meni sen verran myöhään tarinankerronta, että jätin työpäivän suosiolla väliin.

25.4. Pääsin taas luomaan varainkeruuryhmän FringeA-thoniin, suureen massatapahtumaan parin viikon päästä. Miltei jo onnistui, ei tarvinnut kuin kaksi kertaa kysyä Sabrinalta neuvoa. Lounaaksi otin moneen kertaan ja erikseen pakatun kanasalaatin Café Olesta.

Muuten päivä kului erilaisia tietopaketteja tutkien. FringeArtsilla on vähän kaikkeen oma manuaali, joka osastolla omansa ja vapaaehtoisille myös etukäteen luettava nivaska. Lueskelin artisteille tarkoitettua, erittäin yksityiskohtaista Tervetuloa-pakettia. Vierailijat majoitetaan miltei samalla pihalla olevaan Holiday Inniin ja evästetään suunnilleen kaikella tiedolla, mitä voi tarvita. Siinä se kolmas työviikko sitten hurahti. Edessä on pitkä viikonloppu, koska maanantaina on Memorial Day, kansallinen vapaapäivä.

Loppuun vielä asiaan täysin kuulumaton kuva. Ostin pojalle vähän yli kympillä kotiinkuljetettuna ukulelen. Vireessä pysyminen on mahdotonta, viritystapit eivät pidä vaikka vääntää hampaat irvessä ruuveja kiinni. Laadulla on hintansa. Hyvää viikonloppua.

Pahoittelen heti aluksi, että tekstiä on niin paljon. Tosin lukutaitoisille tämä blogi on tarkoitettukin. Muut tilatkoon Aku Ankan, jonka lukemiseen kylläkin tarvitaan myös lukutaitoa.

14.5. Eilen sunnuntaina oli äitienpäivä ja FringeArtsin isoimman rahoittajan, William Penn Foundationin puheenjohtajan yllätyssynttärit. Kaikille tuli kutsu livahtaa teatterin katsomoon yllättämään. Säätiö perustettiin aikoinaan synttärisankarin isäpapan myytyä kemikaaliyhtiönsä 13,8 miljardilla dollarilla. Siitä sitten jo varttuneeseen ikään ehtinyt poikasarja eli säätiön hallituksessa olevat veljekset hyväntekeväisyyttä tekemään. Myös taiteelle lohkeaa säännöllisesti siivu. Synttäreillä oli ilmaista tarjoilua, esityksiä ja sellaista. Programming Fellowta kutsuttiin myös osallistumaan. Päätin kuitenkin viettää äitienpäivää suomalaisittain menemättä töihin. Parempi vaimo kotona kuin miljonäärin kakku suussa.

Maanantaina aamulla ostin Mt.Airyn aseman pilveä pössyttelevältä (lääketarkoituksiin laillista tässä osavaltiossa) lipunmyyjätädiltä uuden kivan näköisen junaviikkopassin. Sillä saa taas alennusta tulevan kesän huvipuistoretkestä. Räppäsin myös kuvan junan ikkunasta näkyvästä maisemasta. Viikko alkaa jännittävissä merkeissä.

Toimistolla jatkui puistolyhytlistan vääntäminen. Hain arvon taiteilijoiden taustatietoja, kuvia ja videoita netistä ja järjestelin slaideihin. Lounaaksi vetäisin läheisen Race Street pubin maittavan tacosatsin.

Sähköpostissa odotti jälkiruoka hakijaansa. Porhon eilisistä synttäreistä oli jäänyt yli viiden kilon megakakku. En syönyt kokonaan, jätin vähän muillekin. Edellispäivän valintani osoittautui oikeaksi. Sain sittenkin kakkua.

15.5. Programming Fellown opetteluhommat jatkuivat. Tein Jarodin pyynnöstä vale-esityksen ilmoittautumisen heidän Fringe-festarin MyFringeArts-portaaliin. ”Sami Does It In Finnish” esiintyy oman kotini osoitteessa kaksi kertaa tulevan festarin aikana. Kävin läpi protokollat, pyysin oman spesiaalialennuskoodin meilinä Jarrodilta, sain sen ja maksoin dollarin osallistumismaksun luottokortillani (en viitsinyt käydä hakemassa firman luottokorttia, vaan tuin toimintaa ihan omalla eli Fulbright Finlandin antamalla dollarilla). Sinne plumpsahti ohjelmistoon kuvineen ja mukavakuutustodistuksineen esitystaidetta Suomesta, liput 50 $ ja kesto 4 tuntia, alkaen syyskuisena lauantaina klo 11.30 pm. Tervetuloa!

Lounaalla kävin tarjoamassa Jarodille salaatin. Hän oli huolissaan rahavarojeni riittävyydestä. Vakuutin budjetin kestävän kuuden taalan salaatin, kunhan ei oteta tavaksi. Jutusteltiin samalla Yhdysvaltain ja Suomen eroista kulttuurirahoittamisen alalla. Ja vähän taidekoulutuksestakin.

Vaikka Yhdysvalloissa riittää täppiä moneen lähtöön, taide on aika lailla hyväntekeväisyyden varassa. Taiteen tekeminen tuntuu olevan täällä vähän kuin ilmaisjakelulehden toimittamista: muutama tekee sisältöä ja kymmenen yrittää myydä mainoksia tai kerätä rahaa. Esimerkiksi kukaan Jarodin teatteriopiskelukavereista, paitsi hän itse, ei tee koulutusta vastaavaa työtään. Suurin osa on amerikkalaisen perinteen mukaisesti tarjoilijoita. Koulutus kuitenkin maksoi kymmeniä tuhansia. Kerroin taiteen julkisrahoitteisesta käytännöstä Suomessa. Jarodhan tietysti ihasteli toimintaa. En viitsinyt hieroa suolaa haavaan ja kertoa opiskelujen ilmaisuudesta, opintotuesta ja muista opiskeluetuuksista Suomessa. Mainitsin kuitenkin ilmaisen koululounaan.

Lounaan jälkeen kuuntelin sivukorvalla tänään hommiin lomalta tulleen Rainan (Marketing Manager) matkakertomusta Italiasta. Kuulemma jos Italiassa tilaa paninin, saa vain tyhjän leivän. Amerikassa siinä on täytteet mukana. Italiaksihan leipä on panini. Thats grazy! Kerroin vastaavan kokemuksen omasta nuoruudestani 80-luvulta, kun seurassani ollut suomalainen nuori neiti yritti tilata Lonkeroa Kreikassa. One long drink, please. How long, kysyi baarimikko. Jäi Lonkero saamatta.

16.5. Sabrina näytti Ohjelmisto-Weikolle miten luodaan varainkeruuryhmä ja annetaan alennuskoodi festariesiintyjälle. Täällähän artistit keräävät itse täppiä toteuttaakseen esityksen Fringe-festareilla. FringeArtsilla on oma FringeA-thon tapahtuma artisteille, jotka keräävät rahaa. Tässä linkki:

https://www.classy.org/event/fringea-thon-2018/e161356

Tapahtumassa erilaiset ryhmät (esiintyjät ja tukijoukot) keräävät rahaa esityksille. Mukana on myös esityksiä, kisoja, pelejä, yllätyksiä sekä ilmaista olutta. Suomessa suosio olisi taattu taidetta ja tanssimista vähemmänkin rakastavien miesten keskuudessa. Lounaaksi vetäisin Israelilaisessa kahvilassa liian suuren annoksen tunisialaista, vai oliko se marokkolaista, no Pohjois-Afrikkalaista joka tapauksessa, perinneruokaa Shaksukaa. Parhaita lounaita täällä. Mukavaa yllättyä ja saada uusia elämyksiä syödessään.

Sitten pääsin parituntiseen keskusteluun talous-ja hallintojohtaja Carolynin kanssa. Hän on ollut hommissa mukana jo vajaat parikymmentä vuotta. Carolyn on alunpitäen lakimies, joka halusi tehdä muuta elääkseni kuin lakihommia. Hän kertoi organisaation alkuvaiheista – ensin oltiin vain parin korttelin alueella ja esityksiä oli tyhjissä varastorakennuksissa. Palkkaa saivat vain esitysteknikot. Budjetti oli 55-60 tuhatta taalaa, joka tuli parilta säätiöltä. Siitä on ollut pikku hiljaa kasvua parikymmentä vuotta nykytilanteeseen, jossa on oma rakennus ja ympärivuotinen toiminta. Hän hahmotteli muutenkin henkilöstörakennetta, esitystilojen ja lupien hakemista ynnä muuta meidän oman festarin suhteen olennaista. Siis Programming Fellowhan ei ole täällä vain lounaita syömässä (vaikka kuvista näin voisi päätellä), vaan suorittamassa tavoitteellista toimintaa siinä sivussa.

FringeArtsin vuosibudjetti vaihtelee kolmen ja neljän miljoonan taalan välillä. Lipputuloista, jotka ovat kymmenisen prosenttia kaikista tuloista, suurin osa (2/3) tulee Fringe-festareilta. Loput on erikseen haettavaa tukea säätiöiltä ja rikkailta ihmisiltä ja yrityksiltä. Hyväntekeväisyyshän (kuten taiteen tukeminen) on siis verovähennyskelpoista täällä, siksi sitä on järkevää harjoittaa. FringeArtsin yksi hallituksen jäsenistä, megaravintoloitsija, järjestää joka vuosi suuren näyttäytymis- ja rahankeruutilaisuuden kaupungissa. Tämä ”Feastival”- niminen kekkeri…

http://phillyfeastival.com

… Tuottaa voittoa FringeArtsille yli 250 000 $ vuosittain. Liput alkaen 450 $. Osallistujista suurimmalla osalla ei ole mitään tekemistä taiteen kanssa, mutta kyse onkin näyttäytymisestä ja verkostoitumisesta. Ja siitähän maksaakin jos ei taiteesta. Henkilöstö vaihtuu FringeArtsissa suhteellisen usein ja parhaillaan ollaan tekemässä toimintauudistusta. Auki on viitisen työpaikkaa, joista ainakin kaksi väliportaan johtajia. Toiminta muutetaan enemmän festaripainotteiseksi, spesiaalifestareita eri vuodenaikoina. Tästä eivät kaikki pitäneet ja joitain lähti siksi. Muutenkin FringeArts on monille ensimmäinen työpaikka ja iso osa työsuhteista solmitaan harjoittelussa olleiden kanssa.

Carolyn korjasi myös käsitykseni vapaaehtoisista. Heitä on itse asiassa kahdenlaisia: volunteer-tittelillä olevat voivat olla ketä vain naapurin mummoja, jotka harrastusmielessä tai esityksen nähdäksensä tulevat auttamaan pari tuntia pikku hommissa, käytännössä lippujen keräämistä, istumapaikkojen näyttämistä ja muuta sellaista. Intern-tittelillä olevat, joita on paljon, ovat kuin Suomen työharjoittelijat. Tekevät vaativampia, koulutukseen liittyviä töitä ilmaiseksi. Tavoitteena on vain työkokemus. Touhu olisi totaalilaitonta Suomessa. Muutenkin FringeArtsilla ei ole varaa maksaa kilpailukykyisiä palkkoja, jota hallintojohtaja vilpittömästi pahoitteli. Kolme ihmistä koko organisaatiossa on suunnilleen itseni ikäisiä keski-ikäteinejä, loput aika lailla oikeita teinejä. Kerroin oman haluni oppia uutta liittyvän nimenomaan tähän vapaaehtoispuoleen ja yksityiseltä sektorilta tuen hakemiseen. Suomessa vain ei ole veroporkkanaa, joten täytyynee keksiä muita vihanneksia.

Illalla käytiiin rouvan kanssa katsomassa paikallisella Helium-standup-klubilla Ismo Leikolaa. Katsojat olivat ihan nutseina Ismon ääntämis-, vessa-, ja herjaamiskulttuurierovitsien pyörteessä. Oli mukavaa nähdä, että leppoisa ja sopivasti sekava suomalaishuumori uppoaa yleisöön, kun on riittävän hyvä ja sopivasti sekava koomikko lavalla. Leikolalle pitäisi antaa joku kulttuuripalkinto. Tuolla tyylillä hän vääntää uutta ja positiivista Suomi-kuvaa paremmin USAssa kuin moni perinteinen taidepläjäys. Otettiin oikein yhteiskuva, kun kaikki muutkin sen tekivät ja kiiteltiin koomikkoa kotimaan kielellä. Ismohan osaa sitä, vaikka on asunut jo kaksi vuotta Yhdysvalloissa.

17.5. Aamupäivä meni edellispäivän tapaamista purkaessa ja jäsennellessä omia muistiinpanoja. Lounaan, entisen kanan siipiä sellerillä ja sinihomejuustodipillä höystettynä…

… Jälkeen tein taas artistien sijoittamista järjestelmiin. Loin asiaa pyytäneelle artistille varainkeruuryhmän. Sitten jatkoin tutustumista eri asiakirjoihin, kuten artisteille tarkoitettuun tervetuloa-pakettiin.

18.5.Aamupäivä meni lähinnä tyhjää tehdessä. Lounaalla käytiin taas israelilaisessa kaffelassa. Työkaverini Jarrod on juutalainen ja kertoi käyneensä Israelissakin ilmaismatkalla muutama vuosi sitten. Ja siinä samalla parissa paikassa Euroopassa, ne kun ovat niin kätevästi vierekkäin USAn näkökulmasta. Israelin valtio (tai juutalaiset järjestöt Yhdysvalloissa) maksavat kaikille amerikkalaisille juutalaisnuorille matkan käymään Israelissa. Jarrod arveli pr-työn lisäksi tavoitteena olevan armeijavärväys. Hänen perheensä oli tullut joskus holokaustin aikoihin jenkkeihin, muut paitsi isoisoisoäiti olivat kuolleet keskitysleirillä. Jarrod ei ollut ihan varma oliko hänen sukunsa asunut aikoinaan Unkarissa… No, Euroopassa kuitenkin.

Näin se tulee historia yllättävän lähelle.

Lyhyen historiapaketin ja lounaan jälkeen alkoi parituntinen palaveri puistotyyppien kanssa. Jaettiin pisteytyslomakkeet ja minä jaoin… hai-merkkejä! (Kiitos jälleen Sauli ja Jani).

Käytiin porukalla läpi ehdokasesityksiä. Pisteytettiin jälleen kerran kaikki esitykset. Puistoporukalla oli aika selvät sävelet mistä he pitävät. Piristävää nähdä esitystaidetta tunteva ja ymmärtävä tilaaja, joka tietää mitä tahtoo. Suomessahan tulee jupinaa vasta jälkikäteen esityksen tilaajalta tyyliin ”eihän me ihan tuollaista odotettu”.

Sitten päästiin seuraavaan, rennompaan palaveriin. Happy Hour-palaverissa alakerran La Peg ravintolassa Jarrod ja FringeArtsin entinen production manager Melanie antoivat tuotannollisia neuvoja Fringe-festareille tulevien esitysten tuottajille. Siinä samalla ehti Ohjelmisto-Weikkokin ottaa olutlistan kaksi ensimmäistä tuotetta. Infoa tuli runsaasti, vaikkakin kaikki ei niin relevanttia Suomi-näkökulmasta: sponsoriolutta on turha yrittää jakaa pääsylipun korotusosan varjolla. Muita uusia ideoita sai paljon taiteen rahoittamiseen. Ja sehän on tämän reissun yksi päätutkimuskohteista.

Porukkaa riitti iloisessa tunnissa kuppilan täydeltä. Toisin kuin Suomessa myös ruokaa kului. Seinän takana oli alkamassa esitys, mikä osittain selitti kuppilan suosion. Hyvää viikonloppua kaikille! Eikun lepäilyhuoneen (= restroom) kautta junalle ja kotiin.

7.5. Tänään oli ensimmäinen työpäivä, työmatka sujui suomalais-hiljaisissa merkeissä viikkolipulla kotoa Mt. Airyn kaupunginosasta keskustaan paikallisjunan quiet-vaunussa. Kiitos SEPTA! (paikallinen HKL eli Southeastern Pennsylvania Transportation Authority.)

 

Keskustasta painelin reipasta harppomista vajaa pari kilsaa pääkallopaikalle. Rakennus on entinen palokunnan paloautojen vesitankkaamo. Sen alakerrassa on La Peg-ravintola ja valtavan metallihaitarioven takana teatteritila, n. 150 paikkaa. Ennen täällä pumpattiin vettä paloautoille, nyt esitystaidetta kansalle. Remppa nykykuntoon maksoi n. 10 miljoonaa $. FringeArtsin ideoija ja yksi perustajista, edelleen pääjehu Nick Stuccio, kävi omakätisesti kerjäämässä rahat kasaan eri rahoittajilta.

Ravintola- ja esitystilat voi yhdistää. Alhaalla on myös sivunäyttämö/studio, pukuhuoneet yms. Yläkerrassa on iso avokonttori ja kolme erillistä johtajien työhuonetta. Yläkerran ullakolla majailee vielä tekniikan osasto.

Organisaatiossa on eri osastoja on 6 : tuotanto/tekniikka, markkinointi ja kommunikaatio, näyttämö- ja katsomopalvelut (sis. lippujen myynti), rahoitusten haku/development, talous- ja rahoitushallinto sekä ohjelmisto. Aina kiva kaaviokuva saattaa selventää asiaa organisaatiorakennekuvista kiinnostuneille. Loput voivat siirtyä eteenpäin.

Jakelin tapaamilleni henkilöille vähän tuliaisia. Yhteyshenkilöni ja pomoni Jarrod sai Tom of Finland-kauppakassin ja muut Sauli Luttisen (kiitos Sauli!) suunnitteleman ja Jani Vehkaperän (kiitos Jani!) omakätisesti työstämän rintamerkin tai pullonavaajan.

 

Olimme käyneet myös lounaalla, jonka maksoi rahoitusten haun johtaja Julie. Hänelle annoin ”Tatu ja Patu: This is Finland”-kirjan. Seuraavana päivänä hän kertoi poikansa nauraneen kippurassa, kun Tatu ja Patu syövät kirjassa lunta jäätelönä (kiitos Aino ja Sami!). Omaksi tittelikseni tuli Programming Fellow. Ohjelmisto-Veikko – se puuttuikin CVstäni.

 8.5. Päivä alkoi henkilökuntakokouksella, jota veti The MainMan Nick Stuccio, ex- balettitanssija. Osastot kertoivat vuorotellen kuulumisiaan ja kaikkia pyydettiin osallistumaan ison rahoittajatahon puheenjohtajan yllätyssynttäreille sunnuntaina. Tarjolla olisi runsaasti ohjelmaa, ruokaa ja juomia. Esittelin myös itseni kaikille ja sen mitä täällä teen.

Kerroin tulevasta FINFRINGE-festarista ja yhteistyöstä Pohjoismaiden Fringe-festareiden kesken. Lupailin että voin tuottaa tarvittaessa suosituskirjeitä. Jakelin kaikille hai-rintanapit, jotka saivat jälleen innostuneen vastaanoton. Jee jee! Kiitos lisää Sauli ja Jani!

Toiset kertoivat palaverissa, että ovat joskus itsekin käyttäneet rintanappeja ikäänkuin lippuina, myyneet kalliilla promomielessä rahankeruutilaisuudessa. Sitten kolmeksi tunniksi istumaan jonotusnumeron kanssa Social Security Card-toimistoon.

 

Turhaan, sillä ei saa vielä paikallista sotua, ennen kuin viranomaiset aktivoivat tietyn numeron saatuaan minulta maahantulolomakkeen. Kyllähän se luki ohjeissa, mutta meni jotenkin ohi. Tyhmyydestä maksetaan kolmen tunnin istunnolla. Paikallinen Sossun ja Kelan yhdistelmä oli sinänsä mielenkiintoinen paikka. Muut hakivat lähinnä sotua lapsilleen ja touhu oli hyvin tiukasti organisoitua. Mentiin monen luukun kautta aseistetun vartijan perässä jonossa kuin pienen talon BBQ-possut. Valokuvata tai käyttää kännykkää ynnä muita mobiililaitteita ei saanut, muka. Aikani katseltuani muiden kännykän räpläämistä ja jatkuvia puheluita rohkaistuin itsekin pelaamaan ajankulukseni backgammonia – tosin hyvin huomaamattomasti repun suojassa.

9.5.Siinähän tuli sitten agendaa seuraavalle päivälle. Käytännössä koko päivä paperisotaa, jotta saisi täytettyä IIEn virallisen maahansaapumislomakkeen kaikkine liitteineen. Ja niitähän riitti. Miltei onnistuin, etäpäivää tekevän yhdyshenkilön nimmari vain jäi puuttumaan.

10.5. Palaveri tulevien Fringe-festareiden isoista massaesityksistä. Zach (taiteellinen tuottaja) esitteli niitä. Isot esitykset on pitkälti toteutettu täsmäsponsoroinnilla. Mielenkiintoisia, monitaiteellisia esityksiä tulossa varastoihin, puistoihin ja teatteriin. Lounaalla kokeilin jokirannan kaffelaa. Normileipää, salaattia ja muuta pientä. Ei ollut kaksinen lounas yhdessä lounasseura lippalakkini kanssa, mutta ajoi asiansa.

 

Toinen palaveri Social Impact Collaborative Applicationista. Julie tekee hakemusta, jolla neljä tyyppiä organisaatiosta voi saada tukea eli pääsee koulutukseen, jossa opetellaan ja saadaan työkaluja kyselyjen tekemiseen. Julie haki lähinnä varmuutta, että on oikeilla jäljillä. Pohtivat myös onko isopomo Nick liian kiireinen ja väärä tyyppi olemaan yksi osallistujista (joita ei saa vaihtaa myöhemmin)? Mediaseksikkyys voitti, ja Nick laitettiin vetonaulaksi hakemukseen.

Sitten kotiinpäin sinisellä metrolinjalla 2nd Street asemalta 11th Street asemalle, josta vaihto paikallisjunaan. Tunti vierähtää suuntaansa työmatkaan, mutta saahan tuossa tehtyä samalla hommia. Alla kuva metrokartasta kaaviokuvia rakastaville.

11.5. Päivä lähti käyntiin oman puhelinnumeron saamisella. Pilapuhelut Philadelphian alueelta vanhan ajan lankapuhelimeeni voi osoittaa näppäilemällä 2676124903 (100 $ min + ppm).

Neljän hengen Programming-osasto, Zach, Jarrod, vapaaehtoistyöntekijä Sabrina ja FINFRINGE- vahvistus, piti esivalintahetken Love Parkkiin valittavista esityksistä. Tavoitteena vähentää ehdokkaiden listaa 75:stä alle kymmeneen. Lopullisen valinnan eli kaksi esitystä jotka saavat 3000 $ kukin (erillisiä esityksiä oltava 5-7 per show), tekee FringeArtsin kanssa yhdessä rahoittaja eli Philadelphia Park & Recration- säätiön edustajat ensi viikon perjantaina.

Luettiin kaikkien esitysesittely ääneen. Siinä sitä vierähtikin kolme tuntia. Esivalinta kohdistui osallistaviin happeningeihin, tanssia, performanssia, peliesityksiä, karaokea ja muuta ei niin esittävää esitystapahtumaa. Muut tunsivat aika monet esiintyjistä ja jälleen kerran haettiin lähinnä vahvistusta olemassa oleville mielipiteille. Zach käytännössä päätti, vaikka oli kysyvinään, me muut nyökyteltiin niskat paukkuen. Pelkät esitykset ilman interaktioita, happening-meininkiä ja selkeää yhteyttä ko. puistoon lempattiin heti pois. Kun tajusi kupletin juonen, pystyi jopa sanomaan jotain semiälykästä. Sitten Programming Fellow Rannila pääsi tekemään Sabrinan kanssa ja neuvoilla lyhytlistan Google Slide-esittelyä. Jahka kaksi tuntia opetteli saamaan yhden otsikon aikaiseksi, niin homma lähti rullaamaan (Sabrinan sivuasetukset kopioimalla).

Perjantain kunniaksi vetäisin vielä paikallisjunalla kotiasemani ohi ja kävin katsomassa junan päättäriä. Onneksi on viikkolippu. Ja viikonloppu.