Blogi

17.-28.9. Alla olevassa kuvassa se komeilee, vihoviimeinen viikkolippu tälle matkalle.

 

 

 

 

 

 

 

Muutama esitys tuli vielä nähtyä Fringe-festivaaleilla, mm. tämä hautausmaalle sijoittunut näytelmätekstin lukuesitys.

Hollannista Philadelphiaan muuttanut kirjailijaohjaaja, Gerhardus van Wilgen,  oli kaveri, jonka esityksen matkaa toukokuun FringeArtsin järjestämistä työpajoista esitykseen asti pääsin seuraamaan.

Töissä keskityin viime ajat lähinnä lähtölaukaustansa odottelevaan FINFRINGE-festivaaliin. Parin viikon päästä julkaistaan artistikutsu ja pidetään lehdistötilaisuus. Mutta tuli sitä vähän muutakin tehtyä. Olin mm. auttamassa Production-porukkaa Feastival-rahankeruutilaisuuden rakentamisessa, siis festivaalialueen pystyttämisessä konkreettisesti.

 

 

 

 

 

 

FringeArtsin viereinen Race Street suljettiin kokonaan ja tilaisuus levittäytyi myös teatterisaliin ja La Peg-ravintolaan.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Porukkaa oli ihan pipona rakentamassa tilaisuutta ja lounastakin tuli firman puolesta.

 

 

 

 

 

 

Illalla valojen sytyttyä ei tarvinnut rautalangasta vääntää Feastivalin pääsponsorin nimeä.

 

 

 

 

Istuin myös viimeisessä henkilökuntakokouksessa. Käytiin läpi jokaisen lempiesitys festivaalien ajalta. Sitten pohdittiin mikä meni hyvin ja mikä ei festareilla. Late Night Cookies-esitystä, jonka näin ja joka oli suosikkini, pidettiin hyvänä myöhäisillan juttuna, joka kannattaisi kopioida iltaklubiksi. Kritiikkipuolena kuultiin mm. että ”abcence was messed”. Ei ollut siis paikkaa missä nähdä kaikkia, siis taiteilijat toisia taiteilijoita ja yleisö taiteilijoita esitysten jälkeen. Aiempina vuosina ennen nettiaikaa piti tulla henkilökohtaisesti hakemaan artisti- ja pääsyliput, joten ihmiset näkivät väkisinkin toisensa. Yhteisöllisyys syntyi ennen myös siitä, että tapahtuma-alue oli pienempi ja yhtenäisempi. Nyt kaivataan jotain samaa, joka ennen online-aikaa syntyi itsestään.

Nostan hattua täkäläiselle tavalle antaa ja ottaa vastaan palautetta. Kukaan ei hermostunut kritiikistä, ei antajana tai vastaanottajana. Ketään ei syytetty mistään, asiat todettiin ja niille tullaan myös tekemään jotain.

Jos nimittäin joku ei näin tee, niin se joku ei ole enää töissä. Siinä aktiivimallia irtisanomissuojan heikentämisestä suoraan Ameriikoista.

Pidin myös esitelmän omasta matkastani; missä olin käynyt, mitä olen huomannut ja oppinut, sekä mitkä ovat FINFRINGEn suunnitelmat. Lobbasin kaksin käsin Fulbright Finlandia ja FINFRINGEä. Sain myös kiitoskortin työkavereiltani.

 

 

 

 

Feastivalissa olin ensin vapaaehtoisena yhdessä sisääntulopisteessä auttamassa rikkaita ja wanna-be-rikkaita sisään. Sitten pääsin itse niin sanotusti minglaamaan eli seurustelemaan ja ihmettelemään esityksiä ja tarjoiluja.

 

 

 

 

 

 

Otettiin lähimmän työkaverin Jarrod Markmanin kanssa perinteinen kaverikuvakin.

 

 

 

 

 

 

Ja aamulla ennen kotiinlähtöä otatin kuvan asuintalosta ja itsestäni.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Loppuun vielä kuva-arvoitus. Mikä yhdistää seuraavia Philadelphian yritysmaailmaan liittyviä kuvia FINFRINGE-festivaaliin?

Oikein vastanneiden kesken voi myhäillä tyytyväisenä.

 

 

 

 

 

Kiitos ja näkemiin Philadelphiasta. Blogi jatkuu kotimaan FINFRINGE- päivityksillä muutaman viikon päästä. Kuten TVssä sanotaan – pysykää kanavalla!

1.-15.9. Pari viikkoa meni että hurahti. Muutaman päivän vietin meren äärellä Ocen Cityssa Marylandissa. Näin oikeita delfiinejä ja muovisen hain.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Merivesi oli lämmintä tuolla yhdysvaltalaisten Bulgarian Kultarannikkoa muistuttavassa paikassa. Jopa työntekijöiden äidinkieli tuntui olevan sama. Myöhemmin selvisi, että eri paikoissa oli töissä kymmenittäin  kausityöntekijöitä Serbiasta. Paikallisen Vapun eli Labor Dayn viikonloppuna sitä näki, että turisti on turisti joka puolella maailmaa.

 

 

 

 

 

 

 

 

Sitten keskityin pariksi päivää FINFRINGE-hommiin. Niistä irtauduttuani varsinaisissa töissäni vaihdoin toimistotyöntekijän valkokaulusT-paidan tekniikan työntekijän mustaan roudaripaitaan.

 

 

 

 

 

 

Tarjolla oli myös yleis-henksu-T-paita.

 

 

 

 

 

 

Toiset tekniikan tyypit kannustivat käyttämään mustaa. Päätin suostua, kun aurinkokaan ei liikoja porotellut. Satoi nimittäin kaatamalla ensimmäisen ulkotyöpäivän ajan. Ja seuraavanakin. Roudauspaikkana oli ns. Rocky-rappuset, Philadelphian Taidemuseon sisäänkäynti. Siellä esitettiin massiivinen tanssiesitys Le Grand Continental.

 

 

 

 

 

 

Ensi-esitys oli lähellä peruuntua kokonaan rajun ilman takia, mutta toteutettiin lopulta ilman valoja päivänvalossa sähköiskuvaaran takia.

Seuraava roudauskeikka oli paikassa nimeltään CCNH. Kyseessä on kirkon vieressä oleva vanha seurakuntatalo, siis tyyliin 150 vuotta vanha. Paikassa oli tämä esitys nimeltään Accountant.

 

 

 

 

 

 

Siivottuani viimeisen esityksen jäljiltä tekovereen tahriutuneet paperit lattialta päästiin terapeuttiseen hommaan eli rikkomaan lattiaa. Väliaikaisia lattiakerroksia oli irrotettavan, kolmikerroksisesti päällystetyn esiintymislavan alla kolme lisää. Isot levyt kannettiin varastoon käsipelillä. Alta paljastui vanhin kerros lattiaa, 30-luvun koripallokenttä alkuperäisine rajaviivamaalauksineen. Sen päälle ei saanut suoraan ruuvata mitään. Täällä ovat paikallisen Namikan miehet hikoilleet pallon perässä aikoinaan.

 

 

 

 

 

Festarin avajaisklubilla soitti Johnny Showcase, ja hyvin soittikin. Ja myös näytti hyvältä.

 

 

 

 

 

 

Katselin keikkaa yleisohjeiden mukaisesti FringeArts Staff-paita päällä. Siitä hyvästä tuli paljon juttuseuraa ja ihmiset kyselivät kaikenlaista. Esittelin itseäni, Suomea, FINFRINGEä ja Fulbright Finlandia. Täällähän todellakin tiedetään mikä järjestö Fulbright on ja mitä sen stipendit ovat. Eli asiaa arvostetaan. Eräskin vanha akateeminen pappa katseli Programming Fellowta pitkään ja totesi: ”uuu, you must be some kind of a smart ass”. Kuittaisi tosin myös piruiluksi tulkittavan lauseensa silmäniskulla huumoriksi.

Seuraavana päivänä näin esityksen, jota olin itsekin valitsemassa festareille. Tai no, ainakin mukana valintaryhmässä toukokuussa. Kyseessä oli ensimmäinen Philadelphia Park & Recrationin rahoittamista esityksistä. Taidetta pääsi näkemään Philadelphian kuuluisimmassa puistossa, Love Parkissa, joka kunnostettiin isolla rahalla keväällä.

An Unofficial, Unauthorized Tour of LOVE Park

Pääosissa Rose Luardo / Kate Banford

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Esityksessä heitettiin läppää puiston (keksitystä) historiasta. En tiedä mihin puistoremppaan käytetyt kymmenet miljoonat menivät, mutta harvemmin näkee puistoa, joka on aika lailla käyttökelvoton sekä sateella että helteellä. Esitys oli sinänsä ihan toimiva.

Suomessa FINFRINGE-toverit olivat juuri Stockholm Fringe Festivalilla eli STOFFissa kavereiden kesken. Festaria pukkaa, myös itsellemme yhä kiihtyvän valmistelutahdin kera.

Viikon lopuksi näin ensimmäisen esityksen, joka teki todella vaikutuksen tällä matkalla: Do You Want A Cookie: A Cabaret about the origins of Cabaret.

Esitys oli rakennettu immersiiviseksi eli tapahtumien keskelle/osaksi tapahtumia vieväksi vaellusteatteriesitykseksi, osittain yhteislaulutilaisuudeksi vanhaan tehtaaseen. Paikassa oli kuutisen eri näyttämöä, joita kierrettiin. Ja muutama baari näyttämöiden yhteydessä. Esiintyjiä, jotka olivat joko parimetrisiä transuja/draq-queenejä tai Hard Core-lesboja (pahoittelen ilmaisua, en osaa oikein muuten kuvailla jälkimmäisiä) oli reilut kymmenen. Ja kymmenisen muusikkoa.

 

 

 

 

 

 

 

 

Tyylilaji ei ole sinänsä uusi, vaikkakin kohtuullisen harvinainen. Todella harvinaista oli esiintyjien taitotaso, tekniikan toimivuus, käsikirjoitus ja koko illan toimivuus. Jokainen näyttelijä oli yksinkertaisesti loistava laulaja ja esiintyjä. Sekä hämmentävä ilmestys jo itsenään. Esitysosat koostuivat laulujen ympärille rakennetuista kohtauksista, jotka olivat saaneet inspiraationsa kabareen historiasta. Iltaan kuului myös ylimääräinen late night-esitys, jota jäin katsomaan Mary Tuomasen, yhden esiintyjistä kanssa. Hänen late night-vuoronsa oli ollut edellisenä iltana. Istuskelin isän puolelta suomalaiset juuret omaavan taiteilijan ja hänen äitinsä kanssa ihailemassa miten laulu lauletaan todella asenteella.

Tässä linkki nyt jo edesmenneeseen esitykseen.

Poison Cookie

En tiedä paljonko esityksen tuottaminen maksoi FringeArtsille, mutta raha ei mennyt ainakaan hukkaan. Huikea esitys, jota ei voi oikein kuvailla tuon enempää.

Joten eipä sitten tämän enempää.

24.-26.8. Perjantaina ajeltiin Pennsylvanian sisäosiin vähemmän urbaaneille alueille. Valtavien maissipeltojen alueita täplittivät valkoiset maatalot ja ulkona oleilevat lehmät. Suunnilleen puolet ajoreitillä olleista taloista näytti olevan amissien maataloja. Asia on helppo todeta ihmisten asustuksista, hevoskärryistä ja traktoreiden puutteista. Myöskään sähköjohtoja ei mennyt taloihin, mutta useissa oli sen sijaan aurinkokennot käytössä.

 

 

 

 

 

 

Menomatkalla kävimme suklaastaan tunnetussa Hersheyssä. Suklaamaailmasta saa sitä itseään, oheistuotteita ja suklaakokemuksia. Vieressä oli myös huvipuisto, jonka jätimme suosiolla väliin. Jos jättää syömättä yhtiön lippulaivasuklaan, Milk Chocolaten (maistuu samalta kuin aamuinen ruoka vatsataudissa ylöstullessaan), niin makuelämykset ovat ihan mainioita. Kävimme oikein suklaamaistiaistilaisuudessa, jossa yritettiin tehdä suklaalle sama kuin viinille eli löytää eri makusävyjä.

Yöpymistukikohtana oli Lancaster, pienehkö kaupunki Amerikan mittakaavalla. Yritin varata lippuja paikallisvetonaulaan eli Sights and Sounds-teatterin ”Jesus – live on stage” – megamusikaaliesitykseen. Katsomoon mahtuu vaatimattomat 4000 katsojaa kerrallaan. Lauantain kaikki kolme esitystä oli myyty loppuun. Jäi ihmeet näkemättä. Tässä linkki teaseriin esityksestä niille, jotka haluavat Jeesuksen vielä elävänä lavalla nähdä – jos vaikka Cheek jäi Lahdessa näkemättä.

Tämän teatterin esityksiä käy vuosittain katsomassa yli 400.000 katsojaa. Ohjelmisto-Weikko ei tällä kertaa mahtunut sekaan. Lancasterista ajelin vähän matkan päähän York-nimiseen kaupunkiin. Siellä järjestettiin ensimmäistä kertaa York Fringe. Kuvina piipahdus sympaattiseen pikkukaupunkiin meni näin.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

27.8. Claire eli markkinoinnin uusi pomo piti seminaarin. Tuli BAMista, New Yorkilaisesta taidekeskuksesta pari viikkoa sitten töihin FringeArtsiin. Ei ole opiskellut markkinointia, vaan kirjallisuutta. Työskenteli musabisneksessä, journalistina tehden somekamaa ja muuta julkisuustyötä. Raina, joka sijaisti Clairea useamman kuukauden, tuli interniksi ensin ja sitten värvättiin osa-aikahommiin ja nyt kokoaikatyöhön. Puhuivat somemarkkinointikanavista, Snapchatista, Facebookista, Instagramista ja Twitteristä, joiden erilainen käyttäminen ja kohdentaminen auttavat luomaan erilaisen profiilin eri festareille FringeArtsissa.

Illalla kävin katsomassa viimeisen osan festivaalin ennakkoesityksistä, Festival Preview vol 3. Yhdeksästä ennakkopalasta kiinnostavia oli kolme: Basic Witches, transujen noitaesitys. Jo pelkästään kavereiden ulkonäkö lavalla on ns. statement. Jos Suomessa kuusi sukupuolensa leikannutta tyyppiä tulisi lavalle, olisi se ja sama mitä esittäisivät, Fringe-kerroin olisi riittävä joka tapauksessa. Tässä tapauksessa kaikki olivat myös spesiaalinoitia spesiaalikykyineen.

 

 

 

 

Toinen kiinnostava pläjäys oli yllättäen Story-telling-esitys. Mustajalka-inkkari kertoi elämästään ja soitti nenällään huilua. Ja tuotti toista ääntä samaan aikaan suullansa eli vihelsi. Olin vaikuttunut, erityisesti siitä että huilu ei mennyt tukkoon.

 

 

 

 

 

 

Sitten käppäilin metroassalle riittävän lämpimässä säässä. Kolmekymmentä yöllä takaa paidan kastumisen. Paikallinen nyysteeninEki lupasi taas brutaalia lämpöä lähipäiviksi. Ou jee…

28.8. Osallistuin pitkästä aikaa henksukokoukseen. Käytiin läpi kuulumiset. Raina kertoi, että festari-t-paidat tulevat viikon lopulla: Pinkinpunaiset ovat Staffille, mustat Productionille ja siniset vapaaehtoisille. Tällä hetkellä on myyty 25 % lipuista FringeArtsin itse tuottamiin esityksiin.

Käytiin läpi myös syyskuun lopun suurta rahankeruukekkeriä, Feastivalia. Tämän vuoden taiteellisulkonäöllinen painotus Feastivaliin on ”drag queenin” näköiset esiintyjät, viime vuonna haettiin ”maalattuja tanssijoita”. Rahankeräystilaisuuden esiintyjävalinta on lievästi sanottuna kaupallista ja ulkokohtaista, taidot pitää olla, mutta ulkoinen habitus ratkaisee todella paljon. Tilaisuuden pitää näyttää siltä kuin rahoittajat ajattelevat reunataiteen olevan, totuudella ei ole niin väliä….

29.8.Jarrod oli tullut yöllä Edinburghista maailman suurimmilta Fringe-festareilta, niiltä alkuperäisiltä jo vuodesta 1947. Monenlaista oli tullut nähtyä, mieleenjäävimpänä koko kaupungin alueella liikkunut ”Äänetön Disco-kierros”. Ideahan on tuttu monista paikoista eli siis tanssitaan musiikkia vain luureista kuunnellen. Kulkue ympäri kaupunkia oli ollut kuulemma aavemainen, vain äänettömästi tanssivia ihmisiä valtava määrä.

 

 

 

 

 

Siihen kun lisäisi haitarimusiikin ja paremmat pyhävaatteet, olisi kuin perinteisissä suomalaisissa lavatansseissa.

 

 

 

 

 

 

30.8. 30.8. Tänään olivat ilmestyneet FringeArtsin jäsenyys- ja henksukortit pöydälle.

 

 

 

 

 

 

 

Henksukortin ymmärrän, mutta jäsenyyttä en. Se nimittäin maksaa aika paljon. Sitten muistin toukokuun alussa tekemäni hupi-ilmoittautumisen esiintyjäportaaliin. Opettelin järjestelmää tekeytymällä taiteilijaksi ja maksamalla dollarin osallistumismaksun. Oikea maksu taisi olla tuossa vaiheessa myöhäisherännäiselle taiteilijalle jotain yli kolmesataa. Tämä kaikki tapahtui tietysti kontaktihenkilöni Jarrodin pyynnöstä koulutusmielessä.

No, nyt tuli sitten vuosijäsenyys dollarilla. Sillä saa tietyn määrän ilmaislippuja, alennuksia muista esityksistä ja vapaan osallistumisen kaiken maailman kekkereihin. Taas tuli opittua, että minkä rötöksenä taakseen jättää, sen etuutena edestään löytää.

Lisäksi oli ensimmäinen vuoro jakaa artisteille mainostauluja ja artistikortteja. Jarrod unohti antaa ohjeet ennen lähtöään lounaalle. Homma kuitenkin selvisi meiliohjeilla ja kuumana käyneet jonottajat saivat Ohjelmisto-Weikolta pienet namupussit, jotka nappasin toimistosta. Jostain oli tullut ilmaisia näytteitä, menivät heti jakeluun.

 

 

 

 

 

 

 

Rehellisyyden nimissä vetäisin pari itsekin, vaikka en erityisen kuumana käynytkään.

13.8. Maanantai lähti käyntiin Internien seminaarilla. Tällä kertaa sen piti isopomo-Nick, FringeArtsin ”President” eli johtaja. Hän aluksi kiitteli kaikkia, että he antavat ilmaiseksi työpanoksensa non-profit organisaatiolle. Philadelphian Fringen alkutaipaleella myös näyttämöt saatiin ilmaiseksi, kun Nick puhui näyttämöinä toimineiden varastojen omistajat puolellensa.

Uransa isoimpana saavutuksena hän pitää FringeArtsin rakennuksen saattamista toimintakuntoon. Tässä linkki muutaman vuoden takaiseen lehtijuttuun, jossa hän kertoo asiasta:

https://www.phillymag.com/news/2013/06/06/fringearts-nick-stuccio/

USA tukee yhteiskuntana ja summina katsottuna itse asiassa yhtä paljon taidetta kuin useimmat Euroopan maat, mutta yksityisten ihmisten kautta, heidän verovähennysoikeuttaan hyödyntäen. Kovista paikoista puheen ollen Nick jatkoi, että nykyään entinen päärahoittaja William Penn-säätiö päätti kolme vuotta sitten lopettaa kaiken taiteen rahoituksen ja ”näännyttää hengiltä  – katsoa kuka jää jäljelle”. Nick oppi, että pätevä peruste uudelle lahjoittajalle antaa taiteelle rahaa on lause: ”tarvitsemme bensaa intohimolle”.

Johtamisessa Nickin humaani ajatus on, että mikään ei ole kenenkään yksittäisen henkilön vika, jos asiat menevät pieleen – ainoastaan keinot puuttuvat. Ovihan tässä organisaatiossa käy kuitenkin aika tiuhaan…

Kun Nick lopetti tanssijanuransa, hän kävi Edinburghin Fringe-festareilla ja päätti perustaa viiden päivän festarin Philadelphiaan. Kaupungista puuttui esittävää taidetta, Phillyssa oli vain viisi ammattinäyttämöä, joissa oli esityksiä perjantai-iltaisin. Vähän kuin koko Suomessa olisi perjantai-illan ratoksi viisi esitystä. Oli varmaan aika selkeä markkinarako.

Provokatiivinen taide on Nickin intohimo, hän haluaa koota uusia näkemyksiä taiteesta festareille. Tabujen rikkominen on yllättävää kyllä vaikeaa uskonnollisten asioiden kanssa USAssa, mutta erään hummerintappoesityksen kanssa onnistuttiin. Yleisö reagoi ja yritti keskeyttää esitystä ja pelastaa paloiteltavaa hummeria, koska kuorirutinat ja muut äänet oli vahvistettu.

 

 

 

 

 

 

 

Iltasella menin katsomaan kaukana yliopistokampuksella ollutta Festival Previewiä, tulevien Fringe-festariesitysten esittelytilaisuutta. Esityshetkeä varten oli varattu todennäköisesti Philadelphian ainoa ilmastoimaton julkinen tila, jonkinlainen paikallisversio seurojentalosta.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Jokaiselle esitykselle oli varattu 5 minuuttia olla lavalla. Yhdeksästä ilmoittautuneesta tuli seitsemän paikalle. Näin kahden kaverin kehnon puoli-impropätkän, lukioikäisten neitokaisten tanssin, saman veisaavalla nuotilla turinoivan tarinankertoja-mamman kuin muutama kuukausi sitten työpajassa, karhu herjaa folk-laulajaa-sketsin, omituisen Borat-hyyppärin jumppa- ja lauluhetken sekä syömishäiriöstänsä laulaneen naisen säestyksettömän laulun. Karhu ja Borat olivat kiinnostavia. Jarrod, joka oli illan myötähäpeää peittelevä isäntä-välispiikkaaja, kertoi että lähempänä festaria olevat maistiaiset tulevista esityksistä ovat yleensä parempia.

14.8. Päivä mennä pätkähti FINFRINGEn hommien kanssa. Muu työryhmä on menossa Stockholm Fringeen parin viikon päästä. Stockholm Fringe Festival eli STOFF on Ilahduttanut tukholmalaisia jo kohta kymmenen vuotta. Tässä linkki yhteistyökumppanimme juuri julkistettuun esitteeseen. ISSUU- niminen alusta jo hätäpäissään ehti sen sensuroida, kun ruåtsalaisilla näkyy muutama pari tekoveristä tissiä ja jopa paljas peppu:

http://www.stockholmfringe.com/wp-content/uploads/2018/08/stockholm-fringe-festival-2018-for-issuu-uncensored.pdf

15.8. Jatkoin FINFRINGE-hommia, väänsin erilaisten esitteiden tekstipohjia eri kieliä käyttäen kuin hihhulisaarnaaja paasaten. Pohdiskelin ja rakentelin myös muistiota vapaaehtoistoiminnasta ja ruohonjuuritason markkinoinnista. FINFRINGEn kavereilla oli ollut palaveri Turun pääkirjaston nurkilla kuvasta päätellen.

 

 

 

 

 

 

 

Joku oli askarrellutpaskarrelut hassun hauskan sorminukkehain Anniina Kuulan jo keväällä tekemän käsinukke-hain kaveriksi.

 

 

 

 

 

 

Lähiesimies- Jarrod kysyi voinko hoitaa ensi viikolla sandwhich-board- materiaalin jakoa muutaman vuoron artisteille. Voileipäpöytä tarkoittaa tässä tapauksessa julisteständiä ja muuta markkinointimatskua, joka sijoitetaan artistin esityspaikan oven kieppeille. Kyllä voin, oli vastaukseni.

 16.8. FINFRINGE-hommia eli tulevien esitteiden pohjia. Ei muuta mainittavaa.

17.8. Aamusta sain kunnian kantaa jokaiselle artistille erikseen teetetyn esitysständin toimistolle. Pääsi näyttämään miten vanha varastomies liikuttaa pumppukärryä ovelle ja nostelee kevyitä muoviplakaatteja sisään.

Sitten katselin LinkedIn-profiiliani ja paukutin tietoni ajan tasalle. Lähetin myös joukon connectointipyyntöjä amerikaksi sanottuna. Siinä uudennettu profiilini komeilee niille jotka järjestelmään ovat liittyneet. Päätin kutsua itseäni FINFRINGEn Manager-tittelillä, koska se näyttää hyvältä profiilissa.

https://www.linkedin.com/in/sami-rannila-97a57728/

Laitoin tuon tähän asti hyödyttömän LinkedIn-profiilin pystyyn muutama vuosi sitten siinä toivossa, että siitä olisi jotain hyötyä edellisellä USAn matkalla. Ei ollut, kuten ei edes sähköposteistakaan, joihin eivät muutama vuosi sitten vastanneet USAssa kuin Gmailin kautta tietoni ostaneet mainostajat. Nyt ovat näköjään ajat hieman muuttuneet ja näyttävät kollegat tällä mantereella jopa käyttävän LinkedInniä. Ehkä siitä ei sitten mitään haittaakaan ole.

Tungin itseni yllättävän hiljaiseen myöhäisiltapäiväjunaan kotia kohti. Kovimmat ruuhkathan ovat yleensä viiden maissa. Ehkä amerikan-heikki ja -hilma lähtevät perjantaisin kämpille aiemmin kuin muina päivinä.

20.8. Siinä farkkujen peittämällä polvella rötköttää tämän viikon viikkolippu.

 

 

 

 

 

Kuvassa on kaksi merkittävää asiaa: tänään eli 20. elokuuta oli kaikkien maailman Samien suuri juhlapäivä eli nimpparit. Paljon onnea jälkikäteen nimikaimoille. Lisäksi oli mahdollista käyttää farkkuja, koska lämpötila oli vain parikymmentä astetta. Miltei oli jo unohtanut kuinka hyvältä tuntuu, kun ei hikoile koko ajan ulkona. Viimeksi yhtä ”viileää” oli toukokuun alussa.

Päivän päätapahtuma oli Programming-seminaari, äänessä taiteelliset tuottajat Zach ja uusi tuottaja Katey. Philadelphian Fringe-festareilla on 150 itsenäistä esitystä, joiden Programmingista eli ohjelmistosuunnittelusta vastaa parhaillaan Islannissa välilaskulla oleva Jarrod. Zach ja Katey vastaavat ns. omasta ohjelmistosta johon annetaan tutantotukea eli ”paremmista esityksistä”, jonka voi oikeastaan kirjoittaa myös ilman lainausmerkkejä. Ne nimittäin ovat taiteelliselta tasoltaan parempia esityksiä kuin ns. omatuotannot.

Paremman esityksen valinta perustuu kontekstiin: kaksikko katsoo paljon erilaisia esityksiä, mutta valitsee kohdennetusti tarpeisiin. He miettivät mihin tarpeeseen esitystä tarvitaan ja auttavat esitystä ”keskustelemaan yleisön kanssa” eli rakentavat mainostusta. Molemmat tuottajat tekevät myös muita juttuja päätyönsä lisäksi, eli omaa taidetta. He kertoivat myös näyttämöistä, jotka tallentavat ja jakavat jokaisen esityksensä netissä. Siinä olisi hyvä idea Suomeen, ainakin esityksille jotka haluavat ulkomaille. Esityksistä ladattaisiin portaaliin lyhyet näytteet ja olisi myös varasto, josta kiinnostunut tuottaja voisi löytää omiin tarkoituksiin esitykset.

 

 

 

 

 

 

Suomessa taidetta väsäävien on välillä meikäläisestä näkökulmasta vaikea ymmärtää, kuinka olennainen tappi on tuottaja maailmalla. Itsekään en sitä ensin tajunnut, mutta kun kuuli esim. kaiken New York Cityn esitystarjonnan kulkevan suunnilleen kuuden äijän pöydän kautta, tajuaa esilläolon tärkeyden. Siis jos haluaa esiintymään muualle kuin Suomeen ja ei ole maailmannimi valmiiksi.

 

 

 

 

 

 

 

Vaimo oli huomannut netistä, että Pennsylvaniassa on myös uusi Fringe, York Fringe, joka järjestetään ensimmäistä kertaa. Matkaa on vain parisataa kilsaa Philadelphiasta ja viereisessä Lancasterissa on myös kaikkea vänkää. Toiseen suuntaan viereisessä Hersheyssä on mm. Yhdysvaltain isoin suklaatehdas. Heitin uutuuttaan hohtavalle organisaatiolle meilin, että olisiko aikaa ja kiinnostusta tavata. Vastasivat heti myöntävästi. Siitä löytyi tekosyy mennä maistelemaan suklaata Hersheyhyn.

Iltasella kävin vielä katsomassa toisen ennakkoillan tulevilta festareilta, Festival Preview vol. 2. Tulipahan käytyä ensimmäistä kertaa katsomassa FringeArtsin teatterissa esitystä. Tällä kertaa taso oli tuplaten korkeampi kuin ensimmäisen ennakkoillan. Näin taas näytteitä tulevista esityksistä: nuori nainen kertoi energisesti elämästään, pariskunta lausui runoa ja lauloi, William Penn soitti kaverinsa kanssa 1700-luvun soittimia, neljä tanssijaa pyöri lattialla ja sirkuspari jongleerasi sateenvarjojen kanssa tanssien. Lopuksi tuli pätkä uutta musikaalia. Vaikka tälläkin kertaa into voitti taitotason, muutama esiintyjä oli ihan ammattimaisuustasolla mitattuna todella hyviä.

Koska Jarrod oli Islannissa, nuoret Internit Destiny ja Julia hoitivat välispiikit. Hyvin meni, vaikka kyllä se amerikkalaistakin näköjään jännittää olla lavalla yleisön edessä, erityisesti jos ei ole siihen tottunut.

21.8. Rakensin esitteitä FINFRINGEä varten koko päivän. Hain FringeArtsin arkistoista esimerkkejä ja muokkasin Suomi/Turku-suuntaan.

22.8. Toiset FINFRINGEläiset olivat kokoustaneet itseni nukkuessa Amerikan unta. Tietoa, ideoita ja suunnitelmia eri viestintäkanavissa alkaa olemaan niin paljon, että arvoisa yhdistyksemme siirtyy käyttämään Slack-sovellusta keskustelualustana. Siinä se päivä hurahti Ohjelmisto-Weikolta ohjelmistoon tutustuessa ja paukutellessa kommentteja ja ideoita eri ”kanaviin”. Kaksi viimeistä päivää olisi ollut sama tehdä etätöitä, mutta mikäs siinä on toimistolla niitä tehdessä.

23.8. Toimistolla haettiin eilen meilillä vapaaehtoisia postitushommiin. Vuotuinen suurin rahankeruutilaisuus eli Feastival lähestyy. Tapahtumaan lähetetään paljon kutsuja potentiaalisille lahjoittajille. Tässä linkki tapahtumaan, joka antaa FringeArtsille joka vuosi miltei miljoona dollaria tukea.

https://phillyfeastival.com

Työpaikan sisäiseen Meiliin rapsahti nopeaan tahtiin kohteliaita kieltäytymisiä erilaisine syineen vähän kaikilta. Ihmettelin osallistumisen innottomuutta yleensä niin yhteisöllisessä toimistossa. Ilmoittauduin tietysti itse mukaan. No, kyseessä oli yli neljänsadan osoitteen kirjoittaminen käsin kirjekuoriin. Muut olivat näköjään jo oppineet edellisistä postitustapahtumista miten välttää rannekramppi. Minäkin opin nyt: täytyy keksiä syy olla osallistumatta. Minä ja pari muuta Interniä väänsimme osoitteita kynillä kuoriin useamman tunnin. En edes viitsinyt kysyä miksi osoitteita ei tulostettu tarroilla tai suoraan kuoriin.

Sinänsä osoitteista näki hauskasti, missä raha piilee – mitä lyhyempi osoite, sitä varmemmin oli kyseessä massityypin kartano omilla mailla. Ja postinumerokin kertoi paljon. Muutaman kerran nimittäin täytyi tarkistaa postinumeron oikeellisuus ja karttapalvelu heitti heti ruudulle kuvan talosta. Ja Google arvion talon hinnasta ja kommentin: ei myytävänä. No, nyt ainakin tiedän missä asuu mm. Fiji-veden tuotantoyrityksen omistaja/johtaja.

Työstin ranteenlepuutustauoilla uusia rahoitusanomuksia FINFRINGElle, että päivästä olisi jotain hyötyäkin. Huomenna ei mennäkään toimistolle, vaan York Fringe-festivaalia ihmettelemään Pennsylvanian sisämaahan.

Mutta se on ihan uuden blogin paikka. Loppuun vielä kuva. Poika on alkanut tykkäämään Cambellin purkkikeitoista täällä. Kuva kertonee lapsellisille miksi.

6.8.

Siihen alkuun kuva elokuun kuudennesta lähtevästä viikkolipusta junaan. Aamusta katselin saamaani aikataulua tekniikan osaston hommista, eli tavarankantamishommia tiedossa. Ehkä jotain muutakin. Järkeilin työssä auttamisen olevan paras lähtökohta tutustua tähän osastoon ja jutustella tekniikan tyyppien kanssa siinä sivussa ns. haastattelujen sijaan.

Päivän varsinainan epistola oli Interneille tarkoitettu seminaari Patron Servicestä, olisko tuo nyt suomeksi yleisön kohtaamista ja auttamista, tai jotain asiakaspalvelua nykyjargonilla. Vanessa eli osaston pomo (täyttää huomenna 21) kertoi tulleensa töihin tämän vuoden maaliskuussa, ja joutuneensa äitiysloman sijaisena osaston pomoksi. Äippälomalainen ei palannutkaan hommiin puolen tunnin äitiyslomaltansa ja Vanessan pesti jatkuu, kunnes uusi pomo palkataan. Hänkin on käynyt taidekoulutuksen, on tanssija alunperin, eikä hänellä ollut kokemusta toimistotyöstä ennen nykyistä työtänsä.

Suorastaan yllättävän suuri osa FringeArtsin työntekijöistä on saanut taiteilijan koulutuksen, mutta tekee jotain ihan muuta kuin koulutusta vastaavaa työtä ollen kuitenkin taideorganisaatiossa töissä.

Osallistuin myös iltapäivällä Productionin eli tuotannon elokuun kokoukseen, kun kerran heidän hommiinsa menen mukaan.  Ohjelmisto-Weikko, tulevaisuudessa myös Tuotanto-Weikko, kysyi millaisilla varusteilla työpäivään tullaan. Kuulemma paskat kuteet päälle, pitkät housut vaikka on kuuma, ja tukevat kengät. Vaihtopaitaa ja vettä mukaan. Kuulostaa hikiseltä. Hanskojakin saa käyttää. Mistähän sellaisetkin löytäisi…

7.8. Eilen oli kaikenlaista touhua toimistolla, tänään ei.  Päivä meni paukuttaessa rahoitushakua FINFRINGElle Suomeen. Siinäpä se. Lähdin iltapäivällä paikallisjunalla taas kotiin.

Siispä tähän väliin sopii kertoa matkakertomus pitkän matkan junasta muutaman vuoden takaa. Junailin itseni Amtrakin junalla Seattlesta Portlandiin, siihen länsirannikon isoon kaupunkiin. Eli tuota rataa.

Tapaamiskohteena oli vanha koulu- ja koripallokaverini Jari Hakonen, joka on vuosien vieriessä siirtynyt käyttämään samaa kampaajaa kuin minä. Jarilla on vanhana golffarina Amerikan golfpiireihin suunnattu bisnes, tässä linkki:

www.birdiefinishgolf.com

Kaukojunaanhan ei astutakaan kuin Keravan asemalla Korsoon menevään lähijunaan. Lippu piti käydä ostamassa hyvissä ajoin etukäteen henkilöllisyys todistaen. Lähtöhetkellä mentiin turvatarkastuksen läpi lähtökarsinaan.

 

 

 

 

 

 

Sieltä sitten mentiin kuin pienen talon possut konnarin perässä jonossa oikeaan vaunuun.

 

 

 

 

 

 

 

Sisällä istumapaikalla sai konnarille tehdä anomuksen päästäkseen ravintolavaunuun. Tein anomuksen. Ravintolavaunuun päästyään asiakas istutettiin pöytään ventovieraiden kera, ravintelivaunu nimittäin täytettiin tiukkaan järjestykseen että myynti sujuu.

Itse asiassa järjestely oli ihan passeli minun tarkoituksiini. Tutustuin muihinkin ihmisiin kuin varsinaisella istumapaikalla vieressä istuneeseen sotaveteraaniin (Vietnamin sota), merimieheen joka oli käynyt mm. Suomessa ja inhosi ikkunasta joka pihalla liehuvia USAn lippuja. Ravintolavaunun listalla oli hyviä ruokia ja mielenkiintoisia pienpanimotuotteita pöytään tuotuna. Paluumatka oli normimpi itsepalveluravintoloineen ja suoraan junaan menemisineen.

Jarin kanssa meni matkojen välissä Portlandissa muutama tunti rattoisasti parikymmentä viime vuotta päivittäen ja törpötellen ohrajuomia.

 

 

 

 

 

 

 

 

Paluu hotellille tapahtui Seattlen assalta taksilla, koska yöaikaan ei suositeltu slummien läpi kävelyä.

Mitä tästä opimme? No, oikeastaan ei mitään, paitsi että junailua on moneen lähtöön. Ja tylsänä päivänä voi kirjoittaa jutun jos ei ole varsinaista asiaa.

8.8. Valmistauduin huomiseen lähtöön Minneapolikseen tsekkaamalla itseni koneeseen, printtaamalla lipun ja kieltäytymällä ostamasta:

• lisämaksullista pikkulaukkupaikkaa
• matkalaukkupaikkaa
• parempaa paikkaa
• hieman parempaa paikkaa
• ekstrajalkatilaa
• hotellihuonetta
• tiettyä istumapaikkaa
• vakuutusta
• vuokra-autoa
• etuoikeutta tulla koneeseen ensimmäisenä.

 

 

 

 

 

 

Frontier Airlinea ei voi syyttää lisämyyntiyritysten puutteesta. Näin kun sikalinjalle on lähdetty, niin todettakoon että lentäminen Yhdysvaltojen sisällä on sikamaisen kallista. Sain meno-paluun Minnesotaan vähän alle kahdella sadalla taalalla, kun otin halvimman mahdollisen yhteyden aamuyöstä kaukaa Philadelphiasta olevalta kentältä. Normilippu olisi ollut yli neljäsataa taalaa. Kilpailun luvatussa maassa ei osata kilpailla kuten Euroopassa lentolippujen hinnalla. Amerikkalaisilta kavereilta tippuu aina luukku auki, kun kertoo Euroopan halpislentohinnat. Sama pätee kännykkäliittymiin. Suomalaista alle parinkympin liittymää vastaava kustantaa täällä viitisenkymmentä taalaa ja parin vuoden sitoutumisen. Taas vedetään höplästä asiakasta Amerikassakin.

9.-12.8. Loppuviikon olin siis Minneapoliksessa, tuossa suomalaisten siirtolaisten ja jääkiekkosiirtolaisten luvatussa, mutta luvattoman laajassa kaupungissa. Laitetaanpa taas kuvaruletti pyörimään.

 

 

 

 

Siinä kanssamatkustajat kapuavat halpisyhtiön koneeseen aamuyön hämärässä Trentonin pikkukentällä. Kenttä oli kolkon tarkoituksenmukainen.

 

 

 

 

Airbussin tekemä lentovempele näytti tältä.

Kentältä suuntasin ratikkajunalla ja bussilla Fringe-toimistoon tapaamaan yhteyshenkilöäni Jay Gilmania. Jay antoi ystävällisesti kaikkiin esityksiin sisäänpäästävän 220 taalan arvoisen VIP-passin ja vapaaehtoisten virkaunivormun eli turkoosin t-paidan kokoa ”Amerikan L” (hänen oma määritelmänsä). Siinä riittää horisontaalista kasvuvaraa.

 

 

 

 

 

 

 

Sitten kämpille eli Airbnb-vuokrahuoneeseen Koillis-Minneapoliksessa. Isäntäväki, amerikkalais-brasilialainen pari, ei ollut kotosalla, kuten ei pitänytkään olla, kun olivat töissä. Ovikoodilla sisään tähän rintamamiestaloon.

Tämähän on siis järkyttävän laaja kaupunki, kävellen pääsee vain eroon kengänpohjistaan. Mutta bussit kulkevat ja muut jakamistalouden ilmentymät, kuten kyytipalvelut Lyft ja Uber. Vielä kun olisi niin moderni känny, että saisi niiden sovellukset ladattua…

Hetken hengähdyksen perään karmea rasvalounas lähimmässä syömäpaikassa eli Dairy Queenin nakkikioskilla. Juu ei toista kertaa, kiitosta vain.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

VMP, sanoisi entinen ulkoministeri. Ravitsemusympyrän totaalisen ohittamisen jälkeen menin kylttejä seuraten esitystä katsomaan tämmöiseen paikkaan.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Esitys oli ehtaa Fringe-kamaa eli yhden naisen kökösti toteutettu kertomus omakohtaisesta maissiallergiasta.

 

 

 

 

 

 

 

Tätä Fringe on aidoimmillaan, tavallisia ihmisiä kertomassa itselleen tärkeitä asioita esitysmuodossa. Aina ei olla niin luovia tai omaperäisiä, olisko tuo jopa jonkinlaista kollektiivista ite-taidetta, mutta lavalla olemista ei häpeillä ja katsojat ovat kannustavalla mielialalla. Toinen osa Fringe-kulttuuria on sitten todella rankat, kantaaottavat ja/tai kokeelliset esitykset paremmalla tai vähemmällä ammattitaidolla höystettynä. Let’s Fringe On! kuten näissä piireissä sanotaan.

Ja nyt kun syömisasioihin päästiin, niin laitetaanpa kerralla kaikki tämän käväisyn kuvauskohteena olleet muonat kuvina tiskiin. Lähikaupan eli luomu-osuuskaupan kahvila oli todella hyvä. Kaupasta tuoreet ja maukkaat ruuat sekä punainen lapun alejogurtti ja ne kourassa kahvilaan tilaamaan juomat.

 

 

 

 

”Viiden Kaverin hamppareita ja ranskalaiset” ei nimellä houkuttele, mutta muuten kyllä.

 

 

 

 

 

 

 

Asiakkaan pyynnöllä täsmätäytetty purilainen oli parhaita täällä syötyjä. Ja onhan niitä tullut jo syötyä. Illalla Fringe Socialissa eli festarin iltapubissa vetäisty leipäannos sisälsi chipsit, joiden rasva- ja suolamäärä oli kaukana Pekka Puskan suosittelemasta tasosta. Tarkoitus oli ehkä herättää syöjän jano, että olut menisi kaupaksi paremmin.

 

 

 

 

Paluulentokentällä maistui paikallisesta omenasta, pekonista ja sipulista väsätty peltileipä.

 

 

 

 

 

 

 

 

Josta puuttuikin yllättäen kokonaan pekoni. Tilanne korjaantui äkkiä vinkistä kyyppärille.

 

 

 

 

 

 

 

 

Järkyttyneenä kasvinsyönnin aloittamisen läheisyydestä otin myös californialaista punkkua. Aiemmin päivällä hikisellä kävelymatkalla esitykseen piti pysähtyä ostamaan vesipullo puolalaisesta ruokakaupasta. Hyllyssä oli myös puolalaisia Panda-karkkeja Suomesta.

 

 

 

 

Hyvä Puola! Oma kansallisuutenikin herätti vääriä johtopäätöksiä. Vapaaehtoistoveri kysyi kanssani juteltuaan, että onko aksenttini peräisin Bosniasta. No ei pitäisi olla, kun en ole siellä käynytkään. Arvelin hänelle, että ehkä Kroatian ja Slovenian matkani ovat olleet niin lähellä Bosniaa, että aksentti on tarttunut puheeseen.

Tapasin kaksi ehtaa amerikan-suomalaista vapaaehtoistakin. Toisen, jälleen kerran ruotsalaisella hen-pronominilla kutsuttavan parikymppisen kaverin Perälä-nimestä olivat ääkköset tippuneet Atlanttiin ja seitsemänkymppisellä tikunlaihalla entisellä narkkarimammalla oli ollut suomalaiset ottovanhemmat. Seitsemänvuotiaaksi asti mamman kotona oli puhuttu suomea, mutta sitten vanhemmat olivat päättäneet, että kieli vaihtuu englanniksi. Puhutun ymmärrys jäi, mutta itse puhuminen jäi lapsuuteen.

Takaisin asiaan eli esittävän taiteen pariin.

 

 

 

 

Tältä näytti seuraavan esityksen tyhjä lava ennen esitystä. Harmi ettei kehtaa kuvata itse esityksiä. Tämä esitys oli nimittäin mainio aikuisten Film Noir-muunnelma Nalle Puhin maailmasta, jossa yksityisetsivä Risto Reipas selvitti Hunajapurkki-nimisessä räkälässä tapahtunutta murhaa. Räkälän omistaja Nalle Puh oli murhattu, ja epäiltyinä olivat mm. masentunut laulajanainen Ihaa-aasi, yliaktiivinen baarimikko Veli Kani ja Pomppiva portsari Tikru. Takaumien kautta syylliseksi paljastui Kengun ja Puhin ilman perintöä jätetty äpäräpoika Ruu. Tarina oli syntynyt mielenterveysongelmien kanssa painivan kirjailijan huomiosta, että kaikki Nalle Puhin henkilöt ovat jollain lailla diagnisoitavissa mielenterveysongelmaiseksi.

Seuraavana päivänä palasin iloisesti takaisin vapaaehtoishommiin.

 

 

 

 

 

 

 

Kuvassa vapaaehtoinen Bosniasta ottaa itsiötä ja toverivapaaehtoiset laskevat kassaa yleisön mentyä sisään. Toimin Sidekickerinä, joka on vähän kuin aulavahtimestari meillä, ottaa yleisöä vastaan ja ohjailee paikoillensa eli jonottamaan. Seuraavan päivän entinen elokuvateatteri, nykyinen teatteri näytti ulkoa tältä.

 

 

 

 

Ja sisältä tältä, mukavan rosoiselta ja kodikkaalta teatterilta.

 

 

 

 

Tällä kertaa nakkina oli olla Usher eli ihan perinteinen lipunkerääjä Suomessa. Vaihdoin vuoroni päätyttyä asiakkaan rooliin ja kävin katsomassa jotain itselleni ihan uutta tyylilajia.

 

 

 

 

 

 

 

BollyProv yhdisti aidon intialaisen maahanmuuttajan tarinankerrontaa, Bollywood-tanssia ja näistä inspiraationsa saavaa pitkää improvisoitua näytelmää. Yleisö eli jälleen mukana täysillä ja omituinen sekoitus eri lajeja oli ihan kiinnostava kokonaisuus. Olin myös katsojana sekä vapaaehtoisena Minnesotan yliopiston järkälemäisessä teatteritalossa. Kolme näyttämöä, joista kuvissa on kaksi, Experimental Studio ja jonkun pöhötysäijän mukaan nimetty päänäyttämö.

Kaikkia esityksiä ei jaksa tässä kelata, koska niitä riitti. Olikos tuolla nyt 146 eri esitystä, yli 600 esitystapahtumaa. En ihan kaikissa käynyt. Tällä festarilla riittää kriitikoilla juostavaa kuin Aamulehden toimittajalla Tampereen Teatterikesässä.

Äijästä ja kriitikoista tulikin mieleeni…. Paluumatkalla koneessa istui viereeni sama nuori nainen, joka oli ollut edellisellä rivillä menomatkallakin. Silloin kiinnitin huomiota hänen ”Naiset kuuluvat huipulle”- huppariinsa, jonka kuvassa tikku-ukkonaiset potkivat tikku-ukkomiehiä (tai poikamiehiä, en ole ihan varma asiasta) alas vuoren rinnettä. Tällä kertaa hänen kourissaan oli ”Narttujen Planeetta” (vapaahko suomennos) -sarjislehti. Siinä vankilassa olevat amatsonit repivät sukukalleuksia irti vanginvartijoilta. Jee…. Aina yhtä ilahduttavaa törmätä minkä tahansa lajin kiihkoilijoihin.

Päätän someraivo-osuuteni tähän. Matkan parasta antia olivat selkeytyneet ajatukset mitä kohti pitää oikeastaan Fringe-festareilla pyrkiä sekä konkreettisen yhteistyön aloittaminen Minnesotan organisaation kanssa. Jay Gilman eli yhteyshenkilöni oli todella mukava ja selväjärkinen tyyppi, jonka kanssa on ilo tehdä tulevaisuudessa yhdessä asioita.

Loppuun vielä kiinnostavan epäinformatiivinen kuva vesipullosta.

 

 

 

 

 

 

 

Ja mitäkös tuossa on kiinnostavaa? No, onhan se veikeää, että suomalainen käy ostamassa Yhdysvalloissa Puolasta tuodun vesipullon janoonsa ja lähettää siitä vielä kuvan puolalais-ruotsalaiselle Fringe-kaverille Tukholmaan.

Sitä kutsutaan kierrätykseksi.

 

 

 

 

 

 

 

23.7. Uusi viikko ja -lippu juoksijan säärineen. Toimistolla päivän agenda oli Production seminar. Osaston johtaja Keighty esitteli mitä kukin tekee tuotannossa eli Suomessa olisi kyseessä teatteritekniikan osasto –  valoa, ääntä ja teknisiä hörpöttimiä. Hän valotti esitysten valmistelua, miten saadaan tekniikka paikoilleen, kannetaan tekniikkaa oikeisiin paikkoihin jne. Kaikki ovat freelancereita johtajia lukuunottamatta. Keighty esitteli aikataululla missä kukin on milloinkin ja mitä tekee. Etukäteen tarkastellaan forecastia eli suunnitelmaa tarvittavasta roinasta ja työvoimasta ja siirretään menot kokonaisbudjettiin. Parikymmentä freelance-tyyppiä saa meilin, jossa kysytään ottaako tietyt tunnit tehdäkseen. Siitä sitten tekniikan tyyppien ihmispalapeli, ellei peräti -kasa alkaa muotoutumaan.

 

 

 

 

 

 

Palkkaamalla muutama vakituinen työntekijä säästettäisiin varmaan aikaa, rahaa ja valmistelujen vaivaa, mietti Ohjelmisto-Weikko. Varmaan Keighty miettii samaa, mutta joku muu päättää.

Sitten puhuttiin tech raiderista eli suomeksi, no, tekniikan raiderista, tarvelistasta, esitystä varten. Vakiolomake täytetään vähän kaikella tiedolla, miltä esityksen pitäisi näyttää, mitä tavaraa tarvitaan jne. Osasto huolehtii myös vierailijoiden tarpeiston hankkimisesta, mikä on myös kustannuskysymys ja suuri ero Suomeen. Samoin raiderissa määritetään majoitukset, kuljetukset, mitä tilassa saa tehdä, mitä tekniikan kamaa tarvitaan, pitääkö esitysvaatteet pestä (tämänkin nämä tekevät osastona ja tippaavat vielä hikisten vaatteiden pukijaa kaiken päälle).

Osastolla on myös lista ja tarkat tiedot eri näyttämöistä ympäri Philadelphiaa, myös omituisista paikoista, joita ei yleensä käytetä esittämiseen. Ulkomaalaiset vierailijat aiheuttavat eniten työtä, esim. tuumamittojen ja metrijärjestelmän yhteensovittaminen on välillä hankalaa. Fringe-festareille tulee n. 290 esitystä, mutta vain 11 on tämän osaston vastuulla kahdeksassa eri paikassa. Muut esitysryhmät huolehtivat itse näyttämöistänsä. Tuli myös selväksi, että naisvaltaisuus on erittäin harvinaista alalla eli FringeArts on poikkeus teatteritekniikan maailmassa myös Yhdysvalloissa.

Näillä siis Production hoitaa saman homman kuin suomalaisissa laitosteattereissa tekevät näyttämötekniikka, valo- ja äänisuunnittelu, lavastus, puvustus, tarpeisto ja osittain markkinointikin. Kyllä Amerikan-Reiska ehtii, tai siis tässä tapauksessa Raili.

Väänsin oikein amerikkalaisen työpäivän eli iltakahdeksaan asti. Päivän päätös oli Happy Hour- koulutustilaisuus esityksen rahoittamisesta. La Peg- ravintelin tiskillä oli tämä lappu:

Tee-se-itse-tuottajia oli paikalla vajaa kymmenen ja heille heitettiin vinkkejä miten saada lisää rahoitusta esityksille. Mukava tilaisuus, juttua riitti ja juomat kustansivat vain 3 $ laaki.

Loppuviikosta puolitin vielä ennestään puolitetun työpäivän niin monta kertaa, että sehän hävisi kokonaan! Serkkupoika tuli kyläilemään ja harrastimme kolmen Rannilan, isän pojan ja serkun, kera periamerikkalaisia riittejä loppuviikon: grillausta ja baseballin katsomista. Serkkupoika on tuo parrakkaampi.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

30.7. Heinäkuun viimeinen viikko pyörähti käyntiin. Siihen kuva viikkolipusta sen kunniaksi.

 

 

 

 

 

 

 

Töissä oli aika hiljaista, tai siis meidän osastolla ainakin oli. Järjestelin tiedostoja ja lueskelin eri kotisivuja. Itsenikin oli liitetty FringeArtsin kotisivuilla poseeraaminen internien joukkoon. Ohjelmisto-Weikko löytyy kelaamalla alas tai Programming-kohdasta.

Interns

31.7. Lähipomo- Jarrodin luvalla vietin turistina päivän kaupungilla. En viitsinyt juosta rahvaan seassa Rocky-elokuvasta tuttuja portaita, vaan otin vain meitsiön portailta kaupungille päin.

 

 

 

 

 

 

 

 

En jaksanut jonottaa rahvaan seassa Rockyn patsaallekaan käsiäni nostamaan, vaan otin toisen itsiön, jossa Rocky kasvaa ylös päästäni.

 

 

 

 

 

 

 

 

Käytiin myös Eastern State Penitentaryssa eli siinä kaikkien vankiloiden äidissä, josta Kakolankin suunnittelijat ottivat aikoinaan mallia. Mielenkiintoisen audiokierroksen jälkeen pääsi ihmettelemään patsasta, joka kuvaa vankilukua ympäri maailmaa. Kuten kuvan oikeasta alalaidasta näkyy, vuonna 2010 Suomessa oli 59 vankia 100.000 asukasta kohden. Itse asiassa vähiten ns. länsimaista, joissa ei ole kuolemantuomiota.

 

 

 

 

 

 

 

Yhdysvaltojen vankiluku oli 730 vankia 100.000 kansalaista kohden eli yli 12-kertainen Suomeen verrattuna, kuten kuvan ylälaidasta näkyy.

 

 

 

 

 

 

 

Jipikaijee, motherf*ucker, kuten juuri telkkarissa roustattu Bruce Willis sanoisi. Mätäne vankilaan! Luku räjähti kasvuun suunnilleen 70-luvulla ja on vasta nyt lakannut kasvamasta. Väkivaltarikollisen määrä ei ole itse asiassa noussut suhteellisesti tai absoluuttisestikaan, politiikka vain muuttui viime vuosikymmeniä. Kaikki takavuosien pressat ja muut poliitikot kilpailivat rangaistusten kiristäjinä. Muun muassa Suomessa humaanina presidenttinä tunnettu Bill Clinton esitteli aikoinaan 90-luvulla ”three strikes and out”- lain, jonka nojalla kolmannesta huumerikoksesta tulee elinkautinen tuomio. ”Kolmannella lyönnillä kuolee”, huutaisi pesisyleisö Pohjanmaalla. Niin kuolee täälläkin, sananmukaisesti sellissänsä.

Koko vankilamuseo otti itse asiassa aika vahvasti kantaa nykytilanteeseen ja taloudellis-sosiaalis-inhimilliseen järkevyyteen Yhdysvaltain rangaistusjärjestelmässä. Minä tuin toimintaa ostamalla vankilan nimikkohuuliharpun. Eiköhän senkin ole joku vanki väkertänyt Kiinan muovitehtaalla.

1.8. Töissä ei ollut mitään kiireellistä, joten aloitin hahmottelemaan FINFRINGEn työnjakosuunnitelmaa täällä heränneiden ajatusten pohjalta. Yhdysvaltalaisen non-profit organisaation toimintatapa tulee taatusti eroamaan suomalaisen festariyhdistyksen touhuista jo kulttuuri- ja lainsäädäntöeroineenkin, mutta useampikin mielenkiintoinen tapa tehdä asioita olisi siirrettävissä Suomeen. Kirjoitin muistiota isoista linjoista ja täällä heränneistä ajatuksista ja paiskasin sen toisten FINFRINGEläisten iloksi meiliin ja jakokansioon.

2.8. Synttäripäivä meni serkkua kuskatessa lentokentälle ja muussa pikku puuhassa, joka ei liittynyt mitenkään töihin. Vaimo ilahdutti aamulla Philadelphia-aiheisella solmiolla ja sen solmintaohjeisiin keskittyvällä kirjalla, joka antaa muitakin ohjeita herrasmiehen pukeutumiseen. Oma pukeutumiseni oli aamulla vielä hieman vaiheessa, joten lahja tulee tarpeeseen. Kuten myös kaktuksesta uutettu kasvonaamio.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

3.8. Tänään saapuivat töihin kauan odotetut festariesitteet, joiden julkistamistilaisuus-happy hour alkoi klo 17. Aamusta koko toimistoporukka kerättiin purkamaan festariesitekuorma. Ohjelmisto-Weikko otti paikkansa jakeluketjun alapäästä sinivalkoraidallisessa t-paidassaan vehkakasvin piiloissa. Porukkaa oli liikaa hommissa vanhaan ahtaajan mielestä, mutta kyseessä olikin teamspiritin kasvatus. Ylemmän kuvan vasemmassa laidassa on esitteen tekijä/suunnittelija Christopher Munden. Tässä linkki hänen johtamansa yhteisön sivuille:

http://phindie.com

 

 

 

 

 

 

 

Palkinnoksi firma tilasi kaikille pitsaa ja tarjosi sampanjaa. Jipikaijee, motherf*ucker toistamiseen! Painokuuma festariesite on luettavissa sähköisesti tästä:

Julkistamistilaisuus oli (jälleen kerran) samalla Happy Hour. Kippistä sille ja tälle viikolle.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ensi viikolla lisää nestemäisiä terveisiä Philadelphiasta ja ehkä jotain asiaakin. Parempi kuitenkin olla lupaamatta mitään…

 

 

 

 

 

 

9.7. Blogi toistaa itseään jälleen kuvalla uudesta viikkolipusta.

Teen muutaman viikon lyhennettyä päivää ja menin töihin vasta puolilta päivin. Sitä ennen kävin tutustumassa toimimattomaan puoleen Yhdysvaltalaista meininkiä: postikonttoriin. Täällähän ei suinkaan lähetellä pikku paketteja joka postista, pitää olla Full Service postikonttori. Kolmas konttori tärppäsi ja sain kunnian jonottaa puoli tuntia luukulle. Tuli miltei ikävä Martinmäen R-kioskipostia Turussa, jossa voi sentään ottaa vaikka kahvin ajan kuluksi.

 

 

 

 

 

 

 

Väsyneen raukeissa kesäfiiliksissä laitoin konttuurilla kotisivuja artisteille lisää. Ei muuta mainittavaa.

10.7. Aamulla kävin katsomassa Philadelphian uusinta puistoa, joka on rakennettu katujen yläpuolella kulkevan vanhan rautatien päälle. Näitähän on muuallakin, kuten New Yorkissa miltei kilometritolkulla. Idea on uusi Philadelphiassa ja puistoa tullaan laajentamaan myöhemmin. Tunkua ei oman jälkikasvun lisäksi liikaa ollut kuumana tiistaiaamuna.

 

 

 

 

 

 

 

 

Tässä vielä linkki puistoentuatisteille:

Home

 

 

 

 

 

 

 

 

Töissä tein artisteille kotisivuja. Siltä osin päivä ei jäänyt historiankirjoihin.

 11.7. Mutta seuraava päivä kylläkin jäi. Tietoa tuli että tupsahti, ja mikä parasta, sen pystyy myös soveltamaan Suomen olosuhteisiin. FringeArtsiin saapui koko päivän kouluttajaksi Karen Brooks-Hopkins, erittäin tunnettu guru USAn taiteen tuotantopiireissä, palkittu siellä sun täällä ympäri maailmaa, mm. Ruotsissa ja Norjassa. Hän työskentelee BAMissa, valtavassa New Yorkilaisessa monikulttuurikeskuksessa (Brooklyn Academy of Music), jolla on paljon erilaista tuotantotoimintaa ja ohjelmia musiikin lisäksi. Tässä on linkki hänen sivullensa BAMissa:

https://www.bam.org/about/leadership/karen-brooks-hopkins

Päivän aikana miljoonien hyväntekeväisyyssummat ja julkkisten hyödyntäminen taiteen rahoittamisessa täydensivät toisiaan. Kun jättää amerikanlisän pois, niin käyttökelpoisia ideoita taiteen julkisrahoitteisuuden tueksi kotimaisessa kulttuuriympäristössä tuli rutkasti. Karen kyseenalaisti ja rullasi läpi miltei kaikki FringeArtsin osastot ja perusteli miksi jotain kannattaa tehdä ja jotain ei. Jo pelkkä tämä päivä lunasti koko oman matkani tarkoituksen: tuoda Suomeen uutta oppia kulttuurin, sen rahoittamisen ja uusien ideoiden yhdistämisestä. En viitsi rasittaa lukijaa kaikella, joten tässä vain joitain huomioita.

Ensin käytiin läpi FringeArtsin toimintatapoja talouden näkökulmasta. FringeArtsin tuottavin osa on elokuvaillat, leffavuokra organisaatiolle on 250 $, mutta tuotto on hyvä. Seuraavaksi tuottavimmat (siis eniten voittoa tuovat) tapahtumat ovat Fringe-festari, kabareet ja baarissa olevat muut esitykset. Tämän jälkeen Karen kertoi miten rahoituksen kasvattaminen kehittyi aikoinaan heidän laitoksessaan. Hän esitteli strategiaa miten herutetaan rahaa rikkailta, esim. tältä esimerkkihenkilöltä, jota kutsun täysin sattumanvaraisesti Riku Rikkaaksi.

 

 

 

 

 

 

 

 

Rahan hommaaminen Rikulta ei suinkaan ole mitenkään sattumanvaraista tyyliin ”et viittis hei antaa jotain taiteen tukemiseksi”. Jokaiselle Riku Rikkaalle on räätälöity oma ohjelmansa, joka tutkii mistä narusta Rikua pitää vetää ja pitää tyytyväisenä, jotta iltalypsyltä ei jää tyhjää ämpäriä käteen. Kontaktihenkilö, eräänlainen Rikun taidekummi, on säännöllisesti kontaktissa ja tietää mistä Riku pitää ja mitä tarvitsee. Suunnitelmassa esim. jazzista tykkäävä Riku ympäröidään jazz-muusikoilla rahankeruuillallisilla, pidetään pressi ja annetaan Rikulle fiilis erityisyydestä. Tarjotaan taidetta suoraan Rikun omiin kiinnostuksen kohteisiin, tehdään matchuppeja, laitetaan oikeita asioita/taiteilijoita yhteen Rikun kanssa.

 

 

 

 

 

 

 

 

Ovelimmasta päästä rahanherutuksessa on plääni, jossa yhteistyökumppaniksi etsitään Riku, jonka lapsi on jossain taideharrastuksessa mukana. Sitten liitetään Rikun lapsen harrastekerho tai koulu mukaan organisaation toimintaan. Kun kiitollinen isäpappa näkee miten mukavaa lapsella on, pyydetään Rikua kaivamaan sekkivihko esiin. Näin on hommattu kuulemma useampikin miljoona taiteen tueksi.

 

 

 

 

 

 

BAMilla on myös tapana värvätä eri alojen ammattilaisia keräämään rahoitusta, tekemään verkostomarkkinointia. Eräs kampanja oli suunnattu rekkakuskeille, jotka ovat yleensä itsenäisiä yrittäjiä Yhdysvalloissa. Heille tarjottiin tietty määrä lippuja omaan käyttöön, jos he saavat kaverirekkakuskeille ja asiakkaille myytyä lippuja. Kampanja oli kuulemma onnistunut – esitys oli rekka-aiheinen ja suomalaiseen tyyliin vaimot pakottivat äijät teatteriin. Tyytyväisyysaste oli noussut ilmaisesta oluttarjoilusta esityksen ohessa.

 

 

 

 

 

 

 

12. & 13.7. Nämä kaksi päivää kannatti niputtaa, koska hommat niputtuivat myös: artistien kotisivujen tekemistä ja yhteydenpitoa Minneapolikseen. Menen Minnesota Fringe-festareille tutustumaan heidän touhuihinsa ja viestittelin eri tyyppien kanssa Minneapoliksessa. Tutustuin heidän kotisivuihinsa ja ihmettelin mitähän vapaaehtoisvuoroja ottaisi oman päänsä menoksi. Järkkäilin myös majoituskuvioita esitysalueilta. Minneapolis on laaja kaupunki ja festari levittäytynyt laajalle alueelle. Tässä linkki festarin kotisivuille:

https://www.minnesotafringe.org

Sitten junailin taas onnistuneesti itseni kotiin. Päivän kuvana Race Street Cafen lounas, glaseerattu ananas-kana kanelilla maustetun riisin kera.

 

 

 

 

 

 

 

 

16.7. Uutta viikkoa pukkaa uuden junalipun kera.

 

 

 

 

 

 

 

Carolyn, Managing Director, piti taas meille interneille ja Programming Fellowlle seminaarin, johon osallistuminen on pakollista interneille ja kiinnostavaa Ohjelmisto-Weikolle. Aiheena oli tällä kertaa organisaation johtaminen, suurimmaksi osaksi hänen oma työnsä. Carolyn kertoi omasta Managing Directorin urapolustaan, miten hänen tehtävänsä muotoutuivat osaamisalueidensa kautta. Taitoa tarvittiin mm. takavuosien esityksessä, jossa yleisö käveli kadulla ja kadun asukkaat oli värvätty tekemään asioita omien kotiensa ikkunoissa ja parvekkeilla.

Myös Boardin eli organisaatiota tukevan jäsenneuvoston, hallituksen, muodostaminen tapahtui pikkuhiljaa vuosien varrella. Carolyn vertasi hallituksen ja toimivan johdon suhdetta kuin tanssiksi, jossa molempien pitää huomioida toisensa. Board of Directors on periaatteessa vastuussa organisaatiosta, mutta he eivät saa sekaantua (periaatteessa) toimivan johdon taiteellisiin päätöksiin. Itse asiassa Board of Directors on laajemmin katsottuna kuin suomalaisen yhdistyksen jäsenet, mukaan pääsee tosin vain kutsusta. No, niinhän se taitaa olla aika monissa suomalaisissa taideyhdistyksissä, harvat ovat oikeasti avoimia kenelle vain.

Carolyn valotti myös Boardin eri jäsenten intressejä olla mukana hallituksessa eli jäseninä; osaa kiinnostaa taide, osaa suhteet, osa haluaa vain auttaa. Osasta on oikeasti hyötyä, osa on aika lailla yhdentekeviä ja joistain on vain haittaa – mutta heillä on rahaa, josta ei ole koskaan haittaa.

17.7. Tiistaina oli kuten tavallista henkilökuntakokous. Pidettiin pikakokous avokonttorissa ja kerrattiin mitä kukin oli tehnyt ja tekemässä. Tutkin myös Capital Fringen, Washingtonissa olevan festarin systeemejä johon loppuviikosta menen käymään. Heillä pitää ostaa ensin festarinappi voidakseen ostaa kaikkiin esityksiin lippuja.

Nappia vastaan saa myös erilaisia alennuksia. Veloitetaan siis lipun hinta tavallaan tuplaten.

 

 

 

 

 

 

 

Siinäpä ideaa krooniseen rahapulaan kotimaankin kulttuurikentillä, mietti Programming Fellow sateen raikastamalla hellekadulla metroasemalle tallatessaan.

 23.7. Alkuun pakolliseksi itselleni tekemä kuva junan viikkolipusta.

 

 

 

 

 

 

 

Viimeiset neljää päivää menivät Washingtonin rankkasateissa esityksestä toiseen talsiessa. Välillä tosin paistoikin. Koska kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa, tässä hyvin rehellisesti otettuja kuvia Capitol Fringestä lyhyinä luonnehdintoineen.

Ostin  Capitol Fringen lippujen ostamiseen oikeuttavan napin, 7 taalaa, ja uuh, Philadelphiasta poikkeavan joukkoliikennekortin. Ladattavaa korttia vilautetaan mennen tullen metrossa. Napin sai tästä myyntipisteestä johon ei kannata tulla ennen sen avautumista:

 

 

 

 

Jossa oli tällainen kotikutoinen mainostaulu:

Vieressänsä esitetiski:

Johon johtivat ja näyttämöiden suuntaa osoittivat nämä mainokset:

 

 

 

 

 

 

 

Illan esitykset olivat tässä järeänkokoisessa, teatteritaiteelle pyhitetyssä rakennuksessa:

 

 

 

 

Jonka yksi neljästä näyttämöstä näytti tältä:

 

 

 

 

 

 

 

Ja katsomo tältä:

 

 

 

 

Esitysten välissä join tämän:

 

 

 

 

 

 

 

Seuraava esitys samalla lavalla oli taidetta monine katosta tippuvine superkumipalloineen:

 

 

 

 

Kotiin eli hotlaan pääsi tällaiselta 70-luvun futuristiselta metroasemalta:

 

 

 

 

Seuraavana päivänä ensimmäinen esitys oli vähän niin kuin auditoriossa:

 

 

 

 

Maan tasalla olevine tuoleineen:

 

 

 

 

 

 

 

Ja sitä seuraava vähän niin kuin seurakuntatalolla, joka esityspaikka itse asiassa olikin. Nimittäin Babtistien seurakuntatalo:

Jossa seurasikin reissun positiivisin yllätys, kolmiosainen tee-se-itse poliittinen esitys. Kömpelösti ohjatussa ja näytellyssä esityksessä Kanada oli vallannut Yhdysvallat, arabit lauloivat arabiaksi Yhdysvaltain kansallislaulua ja Trump-nuken kivisydän tyhjennettiin ja täytettiin uudestaan yleisön jakamilla sydänkarkeilla:

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Virkistyneenä todellisesta Fringe-elämyksestä ajelin muutaman osavaltion kautta helsinkiläisesti sanottuna himppeen eli takaisin Philadelphiaan. Ensi kerralla taas lisää sälää ja asiaa rapakon takaa.

25.6. Juhannus tuli ja meni Philadelphiassa. Weggmans-ruokakaupasta löytyi yllättäen ihka-aitoa silliä. Juhannusfiilis nousi, kun laittoi Matjes- ja tilli-Herringiä poskeen kera uusilta perunoilta näyttävien vanhojen perunoiden.

Vanha kunnon viikkolippukin pääsi taas kuviin.

Töissäkin näytti tutulta. Muutama uusi interni eli palkaton työntekijä oli ilmestynyt joukkoon puurtamaan. Zach eli artistic producer oli käynyt Amsterdamissa taidefestareilla Reykjavikin kautta. Näyttämöllä oli roiskutettu verta ja kanaalissa oli kellunut kissakahvila. Cool…

Työrintamalla ei ollut oikeastaan mitään uutta, Jarrod oli hoitanut hommani poissaollessani. Kirjoittelin muutaman meilin ja junailin itseni kotiin.

26.6. Jonkinlainen suvantovaihe on FringeArtsin toimistossa menossa. Oma osastoni eli Programming on tehnyt hommansa hetkellisesti eli kerännyt infot, linkit ja kuvat kaikilta 164:ltä eri esitykseltä, jotka tulevat syyskuun Fringe-festareille. Ja 34:ltä Digital Fringe artistilta. Muutaman puuttuvan palasen pyytäminen yhteyshenkilöiltä ei paljoa työllistänyt. Työtaakka on siirtynyt hetkellisesti markkinoinnille esitysten suhteen.

Niinpä jäi aikaa lueskella sitä sun tätä infoa tulevista esiintymispaikoista. Kaikenlaista näyttämöä, galleriaa, ravintolaa ja hautausmaata tulee olemaan esiintymispaikkoina. Hautausmaat ottavat kuulemma mielellään tapahtumia alueelleen, koska tulot ovat vähissä. Niin, mitenkäs se mummovainaa sanoikaan: käärinliinoissa ei ole taskuja. Tässä erään haudoillatanssiesityksen mainosjuliste.

Oli sen verran (vähä)aktiivinen päivä, että päätin lähteä ajoissa kotiin ja hurjastella peräti eri junalinjalla kotiin. Kämpille päin menee keskustasta kaksi todella vanhaa paikallisjunalinjaa käytännössä rinnakkain, puolen kilometrin etäisyydellä toisistaan –  Chestnut Hill West ja Chestnut Hill East. Tässä todella mielenkiintoinen ja informatiivinen kuva Upsalin asemalta.

Ja kyllä, asema on saanut nimensä sen vieressä sijaitsevasta 1700-luvun ruotsalaissiirtolaisen rakennuttamasta Upsalin talosta, alun perin nimeltään tietysti Uppsala. Kaikkialle ne ruotsalaiset ehtivätkin. Philadelphian kieppeillähän oli aikoinaan Ruotsin suurvalta-aikainen siirtomaa-alue, Uusi Ruotsi, jonka länsinaapurit joutuivat luovuttamaan kahinoiden jälkeen Hollannille, joka joutui luovuttamaan sen kahinoiden jälkeen englantilaisille. Intiaaneilta ei tietystikään kysytty mitään, he joutuivat luovuttamaan kahinoiden jälkeen kaiken maansa joka tapauksessa. Itse asiassa siirtolaisista, jotka pitivät Ruotsin lippua pystyssä Delawaren laaksossa 1600-luvulla, puolet oli suomalaisia. Tässä linkki historiafriikeille, kuten itselleni, asiasta.

https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Uusi_Ruotsi

27.6. Aamulla kiirehdin junalle turhaan, koska se oli mennyt rikki. Hetken päästä tuplajuna tulikin toisesta suunnasta päin vetäen korvaavaa junaa. Vartti myöhässä lähdettiin. Töissä pyöriteltiin Jarrodin kanssa aamupäivä peukkuja hommien puutteessa. Lounaaksi söin oikein maukkaan Better BLT-leivän United By Bluessa.

Peukkujen pyöritys loppui iltapäivällä. Vaikka tietoja puuttuukin vielä, niin Jarrod päätti että osastomme alkaa dataamaan jokaiselle artistille jo nyt omia kotisivuja. Omaksi osakseni tuli kaikki Digital Fringen artistit. Huokaisin jo valmiiksi uuden opettelun määrää… Mutta voe onnen päevee, sanoisi savolaenen. Alustana kotisivuille toimiikin WordPress, jolla väännän tätäkin blogia. Nyt Ohjelmisto-Weikko pääsi näyttämään nuorisolle miten data liikkuu eli opettamaan sivuston käyttöä muille. Sain aikaiseksi itsekin kuudet sivut parissa tunnissa että pätkähti. Kiitos Tuomo Kostian! Panostuksesi minun online-opetukseen kuukausi sitten ei mennyt hukkaan. Tieto siirtyi iisalmelaiselta sirkusdatainsinööriltä amerikkalaiselle ilmaistyövoimalle kuin tanssi vain. Se on sitä kansainvälistä yhteistyötä parhaimmillaan.

28.6. I can’t believe it´s not BUTTER tai kuten pohjalaisia juuriansa kunnioittava ystäväni Kari Mäkiranta sanoisi : moon ihan ihemeessäni notta soon jotaan muuta kun VOITA.

Jo vuosikymmeniä amerikkalaisia nimellään huijannut levite on esimerkki elintarviketeollisuuden kekseliäisyydestä vapaan kilpailun maassa. Aamupalalla tuota leivän päälle ja särvintä perään kera kivan näköisestä kahvipaketista uutetun juoman.

Sillä lähti käyntiin National Hoagie Day eli kansallinen sämpyläpäivä. Paikallinen ruokakauppaketju Wava Market mainosti itseään tuon nimisellä kampanjalla jakamalla ilmaisia täytettyjä sämpylöitä. Kun nyt näin ruokajutuilla aloitettiin, niin jatketaan lisää. Juusto on täällä yleisimmin joko American tai Swiss eli edam tai reikä. Kinkku on Blackforest (reuna paahdettu kinkunrötkäleestä valmistusvaiheessa mustaksi tai sitten tussattu tehtaalla ja lyöty savumakuainetta mukaan) tai Honeymustard ellei sitten peräti kalkkuna.

Kyllä hyllystä muutakin löytyy, mutta näillä perusamerikan-reiska täyttää sandwichinsä yleensä. Ja pikkelsiä sekä majoneesia perään. Ylivoimaisesti yleisin lounas on leipä tai hoagie/sämpylä. Sitten tulevat hodarit ja hoikemman kansanosan suosiossa olevat salaatit. Joku onneton syö keittoakin. Tuoreita mansikoita, kirsikoita, persikoita ja muuta vegeä saa kotimaisina ympäri vuoden, kun kotimaa on riittävän iso sisältäen lämpimiäkin alueita. Hormoneilla kasvatetut porsaankyljykset ovat jäätävän kokoisia, samaten kuin broilerin fileet. Mahtaa sikalassa ja kanalassa olla tunkua noilla massoilla. Meat is murder, kuten männävuosina oli Lihakauppa Reino Jokisen ikkunaan Turun Portsassa spreijattu.

Yllä olevasta ruokatajunnanvirtavuodatuksesta tarkkaavainen lukija arvaa, että töissä ei paljoa uutta tapahtunut. Jatkoin eilistä hommaani ja tein digiartistien kotisivut loppuun. Muut internit ottivat porukalla ilon irti Wava Marketin kampanjasta ja kävivät jonottamassa itselleen lähimuseon takana ilmaiset sämpylät ja sipsit.

Itse en rikkaana ulkomaalaisena viitsinyt vaivautua rahvaan sekaan tungeksimaan. Söin omakustanteisen leivän ja poistuin hommien loputtua ulos lämmittelemään hyvin jäähdytetystä toimistosta eli talsin metroasemalle. Lämpöä on yli 90 Fahrenheit-astetta eli jotain yli 30 Celsiuksen määrittämällä asteikolla. Hyvin tarkenee lyhythihaisellakin.

2.7. Viikonloppu tuli ja meni edelleen lämpimissä tunnelmissa. Mittari kolisteli yli sadan Fahrenheitin ja Suomen kaikkien aikojen lämpöennätys ylittyi komeasti. Tältä se siis tuntui Joensuun lentokentällä 29. heinäkuuta 2010, kun ylitettiin 37 °C.

Sääkanavan setä sanoi, että Philadelphiassa on parhaillaan ”brutaali lämpöaalto”. Oli miten tahansa brutaali, niin aina se marraskuun lopun sysipimeän aamuisessa loskakelissä Aurajoen rantabulevardilla kahlaamisen hakkaa. Se se on brutaalia.

Aamulla oli aikaa myös ihmetellä lähintä paikallisjuna-asemaa, Mt Airy Stationia, lähemmin. Tässä on kuva aseman perustamisvuodelta 1882 ja alla vuodelta 2018. Aseman pohjapiirroskin pitää edelleen paikkaansa, vessat ovat paikoillaan ja myyntitiski käytössä. Keittiö näytti tyhjältä.

Tällä viikolla on USAn kansallispäivä ja paikallisjunan viikkolippu oli saanut värit sen mukaan.

Töissä oli Melissan eli Director of Finance and Administrationin rahoitusseminaari meille interneille. Hän kertoi työpaikan budjetin ja rahoituksen perusrakenteet. Tuloista 25 % on lipputuloja, loput tulee anomalla eri instansseilta. Kolmasosa on omarahoituksen osuus. Käytössä on Bottom up – budjetti eli kirjanpito perustuu esitysten kuluihin. Budjettien pettämiselle on Forecast- suunnitelma, paljonko ollaan perässä ja mitä tehdä erilaisissa budjettivajetilanteissa. Lipunhinnat ovat maltillisia, keskimäärin normiliput vähän alle 30 taalaa, mutta alennusliput ovat vain 15-19 $. Kertaalleen yritettiin nostaa lipunhintoja neljänkympin hujakoille, mutta myynti laski rajusti. Kokeilu lopetettiin ja kokeilija vaihtoi työpaikkaa.

Organisaatio ei jaa bonuksia eikä saa ostaa osakkeita, jotta toiminta pysyisi verottajan silmissä non-profit-statuksen alla – kaikki ylimääräinen eli voitto pitää sijoittaa takaisin organisaatioon. FringeArtsissa on itse asiassa päällekkäin kaksi eri organisaatiota, jotta non-profit asema verottajan silmissä säilyisi. Tytäryhtiö Pump House hallitsee teatterin viinalupaa ja muita riskibisneksiä. Tällä vältetään myös veroseuraamuksia. Joka vuosi organisaatiolle pidetään auditoitu finance statement eli virallinen auditoija tarkastelee talouden kestävyyden pohjaa ja antaa raportin ilmeisesti valtiolle tai verottajalle. Kyseinen vääntö on lakisääteinen juttu non-profit organisaatioille.

Tuollainen valvonta jos olisi pakollista tai edes pakollisen suuntaista Suomessa, olisi välillä totaalisen holtiton taiteen tukirahojen käyttö paremmin hanskassa, mietti Ohjelmisto-Weikko. Toisaalta Suomen insinöörivetoisen poliitikkotalousajattelun tuntien vain byrokratia ja vatulointi kotiinpäin ja kaverin kirjanpitofirmalle lisääntyisi.

5.7. Pari edellistä päivää meni kotona hengatessa ja kansallispäivää viettäessä. Suomenkin metrossa jaettavassa, osuvasti nimetyssä Metro-lehdessä oli päässyt Ohjelmisto-Weikon kotimaakin kolumnistin kirjoitukseen. Trump ja Putin tapaavat kuulemma Helsingissä, Swedenissä. Hip hip hyrraa tai jotain.

Päivän agenda oli palaveri tulevista festareista: lipunmyyntimalleista, kampanjaeduista jäsenille, lahjoittajille ja tuottajille, markkinointimatskuista ja brändäyksestä, mainonnasta ja logistiikasta sekä aikatauluista.Asialista englanniksi oli:

– Ticketing models

-Campaigns/benefits for Members/Donors/Producers

-Marketing materials needed and brand identity

-Festival announcement timelines and logistics

-Deliverables/deadlines moving forward

Vuoden aikana FringeArtsissa on seitsemän eri festaria: Ruoka/filmi, Komedia, High Pressure Fire Service, Sirkus, Fringe, October Revolution ja First Person Arts Festival, joka lienee jonkinlainen monologifestari.

Keskustelut alkoivat lipuista/alennuslipuista, tarjotaanko yksittäisiä lippuja vai päiväpasseja, tuleeko päällekkäisiä alennuksia? Päädyttiin antamaan jäsenille 10% alennusta kaikista lipuista ja 30 % festarilipuista. Suomen teatterilippujen hintoihin tottuneille todettakoon, että normilippu maksaa kympin kieppeillä. Siitä ei kauheasti enää alennusta kannata antaa.

Otettiin puhelinyhteys myös Isopomo Nickiin ja kyseltiin häneltä mielipidettä ja suuntaa. Nick tarkensi omia ajatuksiaan missä mennään: FringeArts on uusien artistien esiintymispaikka, Contemporary Performing pääajatus – brändätkää siitä, hän totesi. Keskustelu junnasi puhelun jälkeen vähän kaikessa. Raina yritti vetää lopputuloksena kokoomaa keskustelusta ja sen antamista hyödyistä, joita ei paljoa ollut. Kiiteltiin kuitenkin kaikkia.

Näillä main liikuskelee muuten Suomea enemmän merkkihenkilöitä esiintymässä. Ruisrockin esiintyjäkaarti kalpenee tämän kaverin lavapresenssin rinnalla. Jesus – Live On Stage! Täytynee ostaa liput, tiedä vaikka olisi jäähyväiskiertue menossa.

Näihin kuviin ja tunnelmiin päätän tämänkertaisen blogini. Ensi viikolla taas jotain ihan muuta. Tai sitten jotain ihan samaa.

Otsikon mukaisesti on menty viimeiset pari viikkoa kevyen lomailun, työn ja kulttuurimatkailun merkeissä. Työmielessä ajelin lomakohteestani eli Virginian Massanuttenista lähellä olevaan kaupunkiin, Stauntoniin. Siellä järjestetään Shenandoah Fringe kahtena huhtikuisena päivänä vuosittain. Kävin tapaamassa festarin puuhanaista, Carmel Clavinia. Seuraavalla viikolla ajelin vapaaehtoilemassa Mainen osavaltion Portlandissa.

Mutta…. Ennen tapaamisiin ja kuiviin työasioihin pääsemistä kerrottakoon lukijoille muutamia kulttuuriseläinmaantieteelliskulinaarisia asioita Yhdysvalloista. Virginia on Yhdysvaltain eteläinen osavaltio, vaikka se ei niin hirveän etelässä olekaan. Etelävaltioiden eli Konfederaatin lippu liehuu monessa pihassa sisällissodan hengessä. Suomessa tämä lippu tunnettiin Ohjelmisto-Weikon varhaisnuoruusvuosina, 80-luvun alussa, rock-a-billy-lippuna. Tötterötukat yrittivät heilutella sillä punkkareita kauemmas omasta musiikkimaustaan. Täällä rapakon takana lippuun liittyy hieman erilaista tunnelatausta: lippu edustaa umpirasismia ja eteläisten osavaltioiden jo yli 150 vuotta ylläpidettyä kapinahenkeä. Tässä kuvakaappaus jonkun roskamedian sivuilta. Haastakaa rauhassa oikeuteen tekijänoikeusloukkauksesta.

Lomakohteeni sijaitsee Blue Ridge Mountaneilla, jotka ovat osa Appalakkien vuoristoa. Vuorien välissä olevan laakson nimi, Shenandoah, on lainannut nimensä Stauntonin Fringe-festivaalille. Appalakit halkaisevat pohjois-eteläsuunnassa USAn itärannikkoa Mainesta Georgiaan asti. Näillä vuorilla voi sananmukaisesti törmätä vaikka tähän veijariin.

Tyyppi tallusti pikkutiellä autoa vastaan ja jäi puskaan katsomaan valokuvausta, varmaan miettien että ei mitään ruokaa olisi tarjolla. Ei ollut, suomalainen noudattaa ruokintakieltoja. Seuraava karhu(äiti) piteli vähän matkan päässä tien laidalla kahta pentua sylissään, ettei jälkikasvu jäisi auton alle. Varmaan paikallisten mustakarhujen vauvalehtipalstoilla on varoitettu mammoja liikenteen vaaroista. Muutakin eksoottista löytyi. Lähikaupassa myytiin nimittäin kaukaa tuotua levitettä.

Sillä se lähtee suomalaisilta kolesterolit laskemaan, ainakin kun viedään voit Yhdysvaltoihin. Myöhemmin samalla viikolla oraalinen tutustumisretki Amerikan herkkuihin jatkui Mainen osavaltion Portlandissa. Nakkisämpylän väliin tungettu lobsteri, elikkä hummeri, maistui tuoreelta, mutta hieman mauttomalta. Suolan lisääminen auttaa aina kalaruokien  kanssa. Se auttaa myös lisäämään hyvän kolesterolin määrää suonissa.

Todellinen lähiruoka eli viereisestä  jorpakosta poimitut osterit siirtyivät suomalaiseen tuulensuojaan edullisehkoon amerikkalaishintaan.

Myös paikallisbaarin viski-olutkombo, ”halpa skeittilauta”, oli todella halpa, suomalaisittain suorastaan naurettavan halpa. Käsi sydämelle kaikki kaverini, jotka ovat alkoholin ystäviä: mistä baarista saa viskin ja oluen viidellä ja puolella eurolla Suomessa?

 

Ja käsi alas Luttinen, Paraisten kotibaaria ei lasketa mukaan.

Shenandoah Fringe järjestetään siis kahtena päivänä, jotka ovat sunnuntai ja maanantai. Tämän päivämäärittämisen tarkoitus on saada myös reilun parinkymmen tuhannen asukkaan Stauntonin koululaiset katsomaan tapahtumaa. Kaupungissa on muutama tunnettu instituutti – vain naisille tarkoitettu Mary Baldwin University, Virginian sokeiden ja kuurojen koulu sekä Shakespearen tuotantoon keskittynyt ammattiteatteri Shakespearen ajan replikanäyttämöineen. Puuhanainen Carmel Clavin ansaitsee itse leipänsä työskentelemällä… leipomossa! Kerrankin taidealan koulutuksen saanut amerikkalainen, joka ei ole tarjoilija. Koulutukseltaan hän on luova tuottaja, jota hän tekee myös aina kun pystyy työksensä, samoin kuin Burlesque-esiintymistä ja vatsatanssia. Tässä on linkki Carmelin kotisivuille.

http://www.spectacleandmirth.com

Menossa on hänen kolmas vuotensa pienen festarin tuottajana pienessä kaupungissa. Hänen festareilleen on edullista tulla, osallistumismaksu on vain 50 $. Joihinkin suurempiin, kuten Washingtonin Capitol Fringeen joutuu pulittamaan 500 $ päästäkseen mukaan. Esitykset ovat muutaman taidegallerian väliaikaistiloissa ja kahviloissa, joista hän ei maksa mitään vuokraa. Esityspaikat ovat amerikkalaiseen tapaan innolla mukana ihan vain riemusta päästä auttamaan. Jokaisella esityksellä on oma emäntänsä/isäntänsä ja festarin tavoitteena on rakentaa Fringe-ideologiaa tuntemattomille katsojille uusi suhde esitystaiteeseen. Festareille valitaan vuosittain n. 10 eri esitystä ja hakemuksia tulee nelisenkymmentä. Vapaaehtoistyöntekijöitä on kymmenisen, joista kaksi on teknikkoa.

Mainen osavaltion Portland (siis erotuksena länsirannikon isommasta Portlandista) on merellinen, rennon ja lievästi pohjoismaisen tuntuinen vajaan seitsemänkymmenen tuhannen asukkaan kaupunki. Talvella tulee lunta kunnolla tupaan, mutta kesällä on hieman Suomea lämpimämmät kelit. Käsi ylös kaikki saaristossa asuvat kaverini: eikös muistutakin Turun saaristoa?

Ja käsi alas Luttinen, kyllä se muistuttaa Paraisten saaristoa myös.

Suurin tulonlähde Portlandissa on turismi. Siellä tungin itseni vapaaehtoiseksi teknikoksi, siis ajamaan valoja ja ääniä kolmeen eri esitykseen. Mahtava näyttämöni yleisötulvineen ja vinkeine kobovaloineen oli tämä.

Kuvassa on meneillään vapaaehtoisen pitämä verhopuhe eli lyhyt alustus/tervetuloa-toivotus ennen esitystä yleisölle. Ajelin valoja ja ääniä kolmeen esitykseen: paikallistyttöjen tyttöelämästä kertovaan koulunäytelmään, yhteen stand up-esitykseen ja viiden kaverin lyhytimpropläjäykseen. Homma ei kovin vaikeaa ollut, lähinnä valot pois tai päälle ja muutama tehosteääni. Markkinointi ei ihan pelittänyt tapahtumassa, olisi mahtunut muutamakin katsoja lisää esityksiin.

Näin myös itse teknikoimieni esitysten lisäksi pari muuta esitystä, kuten tämän, jota PortFringen sivuilta kaapattu kuva esittelee.

Esityksen jälkeen oli pakko käydä kysymässä Amandalta, että onko hän peräti Suomen Huotareita vai joitain ihan muita. Kyllä oli, isovanhemmat isän puolelta olivat tulleet aikoinaan Kuhmosta hummereita vuolemaan Maineen. Itse hän oli käynyt kerran Suomessa, jossa oli heti helsinkiläisessä hotellissa ihmetelty miksi hän ei osaa edes ääntää omaa sukunimeään. Hänen esityksensä kertoi kuvitteellisen tarinan Donald Trumpin vähemmän esillä olevasta tyttärestä, Tiffany Trumpista. Erittäin poliittisessa esityksessä isotissiseksi kanaksi tekeytynyt Amanda-Tiffany ruoti isä-Trumpin edesottamuksia ja tytär-Trumpin hylätyksi tulemisen kokemuksia.

Amandalla on pari pientä lasta, joten annoin jälleen täsmäaselahjan Suomesta, Aino Havukaisen ja Sami Toivosen ”Tatu and Patu – This Is Finland” –kirjan. Amanda oli kovasti ilahtunut erityisesti republikaani-isänsä puolesta, joka ei jaa tyttärensä poliittisia mielipiteitä, mutta kylläkin arvostaa suomalaisia juuriansa. Kiitos jälleen, Aino ja Sami, mainiosta tietokirjasta nyky-Suomen asioihin. Täällä Tatun ja Patun outolalainen propaganda uppoaa kuin kuuma veitsi Suomesta tuotuun voihin.

Sitten taas koko päivän ajelua takaisin Philadelphiaan varsinaisiin hommiin. Loppuun vielä omaa lyhyttä perinnettäni bloggaajana kunnioittaen asiaankuulumaton kuva sodanvastaisesta hybridiautosta Portlandin kadulta.

4.6.  Maanantai alkoi poikkeuksellisesti junamatkalla Social Security- toimistoon. IIEltä oli tullut puoltokirje antaa minulle sosiaaliturvatunnus. Eivätkä poikkeukset siihen päättyneet. Tämän viikon viikkojunalipulla ei saanutkaan ostaa lisää alennuslippuja vesipuistoon!!! No, kaikki kampanjat päättyvät joskus.

Tällä kertaa sossuasiointi oli ohi alle puolessa tunnissa. Parin viikon sisällä tulee postitse sosiaaliturvatunnus. Muuten päivä oli täyttä infon syöttöä koneelle. Pääsin myös lähettämään meiliä kaikille 25:lle Digital Fringeen ilmoittautuneelle artistille ja vastailin heidän kysymyksiinsä minkä ehdin ja kykenin. Lounaalla kävin programming-osaston ja siihen uusina tulleiden kolmen internin kanssa. Zach kertoi Fringe-festariesityksestä, jonka oli nähnyt viime vuonna. Siinä tanssijat olivat olleet laitumella lampaiden ja paimenkoirien kanssa. En tiedä tarkalleen mitä esityksessä tapahtui, mutta taatusti oltiin taiteen reunalla (fringe=reuna). Kuvassa täysin randomit (=sattumanvaraiset) lammas ja tanssija. He eivät liity mitenkään ko. esitykseen, mutta keventävät kivasti puisevaa päiväkirjaa.

5.6. Tiistaina oli tavalliseen tapaan henkilökuntakokous, jota veti Nick. Ensin kiiteltiin porukalla kaikkia onnistuneesta sirkusryhmä vierailusta ja mietittiin mitä voisi tehdä paremmin. Ensi-illassa täysi katsomo oli viihtynyt ja lapset päässeet lopuksi touhuamaan sirkusvälineillä. Rahankeruuosaston pomo Julie kohahdutti kansaa kertomalla muuttavansa Pariisiin. Hänen miehensä on saanut Ranskasta uuden työn. Sääli, että lähdet, mutta ”hey, it’s Paris!” totesivat muut. Onnea matkaan tylyjen ihmisten ahtaaseen ja talvella jääkylmään kaupunkiin, jossa saa asua kalliisti läävässä, mietti Suomen vahvistus. Pidin kuitenkin suuni kiinni. Julie kertoi myös co-producer- ohjelman kuulumiset. Siinä kuka tahansa pääsee käsiohjelmaan tuottaja-nimikkeellä maksamalla tonnin. Samaan hintaan saa festarin ajalle nimikkoistuimen. Esitteentekijä esitteli vedoksia uudesta teaseristä eli festarien laajalevikkeisestä mainoskirjeestä. Se on periaatteessa kirjeeksi taiteltu A3, jossa on tietoa muutamista esitystärpeistä. Avaamalla esitteen kokonaan saumoistansa siitä tulee näppärästi vaihe vaiheelta A4:sta A1:seen kalenteri, jossa on joka kuukaudelle oma esityskuvansa. Olin vaikuttunut kekseliäisyydestä (ilman
ironian sävyä). Varmaan tutuille copyille ja muille writereille tuttua hommaa/ideaa, mutta itselleni uutta.

Seuraavaksi tungin itseni Production-porukan harvinaiseen kokoukseen. Harvinainen kuulemma siksi, että tapaavat vain joskus, koska kaikkien työajat ovat niin toisistaan poikkeavia ja erikoisia. Kuukausipalkkalaisia taisi olla kaksi, loput tekevät töitä tuntihommina. Tuotannon eli suomalaisittain ehkä teatteritekniikan porukassa oli seitsemän työntekijää paikalla – viisi naista, yksi mies ja valotekniikasta vastaava kaveri, joka Ruotsissa määriteltäisiin ”hen”- pronominilla. Muutenkin naiset olivat kovasti möreä-äänisiä ja tatuoituja (tästä naisäänialasta olisi Sauli Luttinenkin vaikuttunut, puhumattakaan tatuoinneista. He vaikuttivat itse asiassa aika lailla suomalaisilta tekniikan tyypeiltä suorapuheisuuteineen ja uusien laitteiden kaipuineen. Keighty lupasi tehdä parhaansa, että Office tajuaa miten huonossa jamassa laitteisto on. Sekin kuulosti tutulta. Paitsi että Suomessa en ole missään teatterissa nähnyt näin naisistunutta valo- ja ääniosastoa. Esittelin itseni ja kerroin, että minut saa vapauttaa tarvittaessa konttorirotan hommista heidän avuksensa.

Sitten palasin dataamaan.

6.6. Löin päivän aikana kaikki loput Digital Fringen artistit järjestelmään, lähetin heille meilejä ja vastailin kysymyksiin. Sitten aloitin fyysisesti paikalla tulevien, tavallisten (tai siis epätavallisten Fringe-) esitysten laittamisen järjestelmään. Näitä eri esityksiä on n. 170, joista jokaiselle: luodaan oma kansio, laitetaan sinne kuva ja erillinen tiedosto, jaetaan Google Doc heille ja pyydetään tarkistamaan, hyväksytään tai hylätään korjausehdotukset ja ruinataan meileillä puuttuvia kuvia ja tietoja. Yhteen esitykseen menee ehkä tunnin verran aikaa yhteensä, joten dataamista riitti koko päiväksi. Niin oli mielenkiintoista ja juuri minulle tarkoitettua hommaa, että aivot tuntuivat kiehuvan päässä.

7.6. Sama touhu jatkui ja ennen pitkää sain kaikki tehtyä. Sitten jäi vain kunnia vastailla artistien kysymyksiin ja hyväksyä Google Docseissa heidän korjausehdotuksiansa. Ehdin tutkimaan varsinaista edellisvuoden festariesitettä kaikille tulleen mainosmeilin innoittamana. Tässä on linkki, jos haluaa katsella miltä se näytti.

Päivän ilopilleri oli yllättäen lounas. Menin United by Bluehun, siihen lähimpänä työpaikkaa olevaan kahvilavaatekauppa-yhdistelmään. Lounaaksi otin aamupala-annoksen nimeltään Bison Sausage.

Ohjelmisto-Weikon silmiin tuo näytti enemmän jauhelihapihviltä kuin makkaralta, mutta oli joka tapauksessa ensikosketus oraalisesti aitoon (orgaaniseen, kuten kaikki ko. kaffelassa) villin lännen eläimeen. Puhveli maistui riistamaiselta ja oikein hyvältä. Jälleen pääsi kokemaan jotain länkkäreistä tuttua.

8.6. Aamupäivän vastailin meileihin ja sijoitin puuttuvia kuvia ja tietoja portaaliin. Alkuiltapäivästä kokoonnuttiin porukalla ulos La Peg-ravintolan terassille communal lunchille.

Aina kuun ensimmäisenä perjantaina olevassa yhteislounashetkessä tuodaan lounas mukaan ja ollaan vielä enemmän sosiaalisia kuin normaalisti. Yleensä porukat vetävät lounaan kitusiinsa työpöydän ääressä samalla tehokkaalta näyttäen. Suomalaisen silmin tehokkuus ei lisäänny yhtään, tulee vain näppäimistö töhnäiseksi. Itse, kuten kuvista tarkkaavainen lukija huomaa, suosin lounaspaikassa syömistä. Yleensä yksin. Yhden kerran ajattelin sulautua massaan ja söin savutaimenleivän töiden ohessa. Ei suju kokemattomalta ja jätin multitaskingin alkuasukkaille.

Sitten tein Jarrodin avustuksella viestin

Hi there,

I am out visiting other US Fringe Festivals and will have limited access to email. Please forward your message to Jarrod@fringearts.com

Thanks,

Sami Rannila
Programming Fellow
Fulbright Scholar – FinFringe
140 N. Columbus Blvd.
Philadelphia, PA 19106

p.s. Do you like to dance? Want to be part of the biggest performance at this year’s FringeArts Festival? No experience necessary, just a love of dance: Le Super Grand Continental

Ja sehän merkitsee juuri sitä. Sunnuntaina lähden ensin hieman lomailemaan Virginiaan ja sitten PortFringe- festareille vapaaehtoistöihin Portland, Maineen. Ei sinne länsirannikolle, vaan Koillis-Yhdysvaltoihin, sinne josta nämä puolikkaan leijonan kokoiset pikku kisut ovat saaneet nimensä.

Päätän tämän viikon blogini kivaan kissakuvaan. Ensi viikolla sitten jotain ihan muuta kuin työasioita eli havaintoja ameriikan lomanviettoasioista.