FINFRINGE 2019 – Vapaaehtoinen Bosniasta halpislennolla Minneapolikseen

6.8.

Siihen alkuun kuva elokuun kuudennesta lähtevästä viikkolipusta junaan. Aamusta katselin saamaani aikataulua tekniikan osaston hommista, eli tavarankantamishommia tiedossa. Ehkä jotain muutakin. Järkeilin työssä auttamisen olevan paras lähtökohta tutustua tähän osastoon ja jutustella tekniikan tyyppien kanssa siinä sivussa ns. haastattelujen sijaan.

Päivän varsinainan epistola oli Interneille tarkoitettu seminaari Patron Servicestä, olisko tuo nyt suomeksi yleisön kohtaamista ja auttamista, tai jotain asiakaspalvelua nykyjargonilla. Vanessa eli osaston pomo (täyttää huomenna 21) kertoi tulleensa töihin tämän vuoden maaliskuussa, ja joutuneensa äitiysloman sijaisena osaston pomoksi. Äippälomalainen ei palannutkaan hommiin puolen tunnin äitiyslomaltansa ja Vanessan pesti jatkuu, kunnes uusi pomo palkataan. Hänkin on käynyt taidekoulutuksen, on tanssija alunperin, eikä hänellä ollut kokemusta toimistotyöstä ennen nykyistä työtänsä.

Suorastaan yllättävän suuri osa FringeArtsin työntekijöistä on saanut taiteilijan koulutuksen, mutta tekee jotain ihan muuta kuin koulutusta vastaavaa työtä ollen kuitenkin taideorganisaatiossa töissä.

Osallistuin myös iltapäivällä Productionin eli tuotannon elokuun kokoukseen, kun kerran heidän hommiinsa menen mukaan.  Ohjelmisto-Weikko, tulevaisuudessa myös Tuotanto-Weikko, kysyi millaisilla varusteilla työpäivään tullaan. Kuulemma paskat kuteet päälle, pitkät housut vaikka on kuuma, ja tukevat kengät. Vaihtopaitaa ja vettä mukaan. Kuulostaa hikiseltä. Hanskojakin saa käyttää. Mistähän sellaisetkin löytäisi…

7.8. Eilen oli kaikenlaista touhua toimistolla, tänään ei.  Päivä meni paukuttaessa rahoitushakua FINFRINGElle Suomeen. Siinäpä se. Lähdin iltapäivällä paikallisjunalla taas kotiin.

Siispä tähän väliin sopii kertoa matkakertomus pitkän matkan junasta muutaman vuoden takaa. Junailin itseni Amtrakin junalla Seattlesta Portlandiin, siihen länsirannikon isoon kaupunkiin. Eli tuota rataa.

Tapaamiskohteena oli vanha koulu- ja koripallokaverini Jari Hakonen, joka on vuosien vieriessä siirtynyt käyttämään samaa kampaajaa kuin minä. Jarilla on vanhana golffarina Amerikan golfpiireihin suunnattu bisnes, tässä linkki:

www.birdiefinishgolf.com

Kaukojunaanhan ei astutakaan kuin Keravan asemalla Korsoon menevään lähijunaan. Lippu piti käydä ostamassa hyvissä ajoin etukäteen henkilöllisyys todistaen. Lähtöhetkellä mentiin turvatarkastuksen läpi lähtökarsinaan.

Seattlen assa, karsina oli naruilla rakennettuna takalaitaan

 

 

 

 

 

 

Sieltä sitten mentiin kuin pienen talon possut konnarin perässä jonossa oikeaan vaunuun.

Konnarin perässä

 

 

 

 

 

 

 

Sisällä istumapaikalla sai konnarille tehdä anomuksen päästäkseen ravintolavaunuun. Tein anomuksen. Ravintolavaunuun päästyään asiakas istutettiin pöytään ventovieraiden kera, ravintelivaunu nimittäin täytettiin tiukkaan järjestykseen että myynti sujuu.

Tarjoilua odottamassa

Itse asiassa järjestely oli ihan passeli minun tarkoituksiini. Tutustuin muihinkin ihmisiin kuin varsinaisella istumapaikalla vieressä istuneeseen sotaveteraaniin (Vietnamin sota), merimieheen joka oli käynyt mm. Suomessa ja inhosi ikkunasta joka pihalla liehuvia USAn lippuja. Ravintolavaunun listalla oli hyviä ruokia ja mielenkiintoisia pienpanimotuotteita pöytään tuotuna. Paluumatka oli normimpi itsepalveluravintoloineen ja suoraan junaan menemisineen.

Itsepalvelu

Jarin kanssa meni matkojen välissä Portlandissa muutama tunti rattoisasti parikymmentä viime vuotta päivittäen ja törpötellen ohrajuomia.

Jari tarjosi

 

 

 

 

 

 

 

 

Paluu hotellille tapahtui Seattlen assalta taksilla, koska yöaikaan ei suositeltu slummien läpi kävelyä.

Mitä tästä opimme? No, oikeastaan ei mitään, paitsi että junailua on moneen lähtöön. Ja tylsänä päivänä voi kirjoittaa jutun jos ei ole varsinaista asiaa.

8.8. Valmistauduin huomiseen lähtöön Minneapolikseen tsekkaamalla itseni koneeseen, printtaamalla lipun ja kieltäytymällä ostamasta:

  • lisämaksullista pikkulaukkupaikkaa
  • matkalaukkupaikkaa
  • parempaa paikkaa
  • hieman parempaa paikkaa
  • ekstrajalkatilaa
  • hotellihuonetta
  • tiettyä istumapaikkaa
  • vakuutusta
  • vuokra-autoa
  • etuoikeutta tulla koneeseen ensimmäisenä.
Asiakas Yhdysvaltalaisessa lentoyhtiössä

 

 

 

 

 

 

Frontier Airlinea ei voi syyttää lisämyyntiyritysten puutteesta. Näin kun sikalinjalle on lähdetty, niin todettakoon että lentäminen Yhdysvaltojen sisällä on sikamaisen kallista. Sain meno-paluun Minnesotaan vähän alle kahdella sadalla taalalla, kun otin halvimman mahdollisen yhteyden aamuyöstä kaukaa Philadelphiasta olevalta kentältä. Normilippu olisi ollut yli neljäsataa taalaa. Kilpailun luvatussa maassa ei osata kilpailla kuten Euroopassa lentolippujen hinnalla. Amerikkalaisilta kavereilta tippuu aina luukku auki, kun kertoo Euroopan halpislentohinnat. Sama pätee kännykkäliittymiin. Suomalaista alle parinkympin liittymää vastaava kustantaa täällä viitisenkymmentä taalaa ja parin vuoden sitoutumisen. Taas vedetään höplästä asiakasta Amerikassakin.

9.-12.8. Loppuviikon olin siis Minneapoliksessa, tuossa suomalaisten siirtolaisten ja jääkiekkosiirtolaisten luvatussa, mutta luvattoman laajassa kaupungissa. Laitetaanpa taas kuvaruletti pyörimään.

 

 

 

 

Siinä kanssamatkustajat kapuavat halpisyhtiön koneeseen aamuyön hämärässä Trentonin pikkukentällä. Kenttä oli kolkon tarkoituksenmukainen.

 

 

 

 

Airbussin tekemä lentovempele näytti tältä.

Kentältä suuntasin ratikkajunalla ja bussilla Fringe-toimistoon tapaamaan yhteyshenkilöäni Jay Gilmania. Jay antoi ystävällisesti kaikkiin esityksiin sisäänpäästävän 220 taalan arvoisen VIP-passin ja vapaaehtoisten virkaunivormun eli turkoosin t-paidan kokoa ”Amerikan L” (hänen oma määritelmänsä). Siinä riittää horisontaalista kasvuvaraa.

 

 

 

 

 

 

 

Sitten kämpille eli Airbnb-vuokrahuoneeseen Koillis-Minneapoliksessa. Isäntäväki, amerikkalais-brasilialainen pari, ei ollut kotosalla, kuten ei pitänytkään olla, kun olivat töissä. Ovikoodilla sisään tähän rintamamiestaloon.

Tämähän on siis järkyttävän laaja kaupunki, kävellen pääsee vain eroon kengänpohjistaan. Mutta bussit kulkevat ja muut jakamistalouden ilmentymät, kuten kyytipalvelut Lyft ja Uber. Vielä kun olisi niin moderni känny, että saisi niiden sovellukset ladattua…

Hetken hengähdyksen perään karmea rasvalounas lähimmässä syömäpaikassa eli Dairy Queenin nakkikioskilla. Juu ei toista kertaa, kiitosta vain.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

VMP, sanoisi entinen ulkoministeri. Ravitsemusympyrän totaalisen ohittamisen jälkeen menin kylttejä seuraten esitystä katsomaan tämmöiseen paikkaan.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Esitys oli ehtaa Fringe-kamaa eli yhden naisen kökösti toteutettu kertomus omakohtaisesta maissiallergiasta.

 

 

 

 

 

 

 

Tätä Fringe on aidoimmillaan, tavallisia ihmisiä kertomassa itselleen tärkeitä asioita esitysmuodossa. Aina ei olla niin luovia tai omaperäisiä, olisko tuo jopa jonkinlaista kollektiivista ite-taidetta, mutta lavalla olemista ei häpeillä ja katsojat ovat kannustavalla mielialalla. Toinen osa Fringe-kulttuuria on sitten todella rankat, kantaaottavat ja/tai kokeelliset esitykset paremmalla tai vähemmällä ammattitaidolla höystettynä. Let’s Fringe On! kuten näissä piireissä sanotaan.

Ja nyt kun syömisasioihin päästiin, niin laitetaanpa kerralla kaikki tämän käväisyn kuvauskohteena olleet muonat kuvina tiskiin. Lähikaupan eli luomu-osuuskaupan kahvila oli todella hyvä. Kaupasta tuoreet ja maukkaat ruuat sekä punainen lapun alejogurtti ja ne kourassa kahvilaan tilaamaan juomat.

 

 

 

 

”Viiden Kaverin hamppareita ja ranskalaiset” ei nimellä houkuttele, mutta muuten kyllä.

 

 

 

 

 

 

 

Asiakkaan pyynnöllä täsmätäytetty purilainen oli parhaita täällä syötyjä. Ja onhan niitä tullut jo syötyä. Illalla Fringe Socialissa eli festarin iltapubissa vetäisty leipäannos sisälsi chipsit, joiden rasva- ja suolamäärä oli kaukana Pekka Puskan suosittelemasta tasosta. Tarkoitus oli ehkä herättää syöjän jano, että olut menisi kaupaksi paremmin.

 

 

 

 

Paluulentokentällä maistui paikallisesta omenasta, pekonista ja sipulista väsätty peltileipä.

O-ou..

 

 

 

 

 

 

 

 

Josta puuttuikin yllättäen kokonaan pekoni. Tilanne korjaantui äkkiä vinkistä kyyppärille.

Huh huh…

 

 

 

 

 

 

 

 

Järkyttyneenä kasvinsyönnin aloittamisen läheisyydestä otin myös californialaista punkkua. Aiemmin päivällä hikisellä kävelymatkalla esitykseen piti pysähtyä ostamaan vesipullo puolalaisesta ruokakaupasta. Hyllyssä oli myös puolalaisia Panda-karkkeja Suomesta.

 

 

 

 

Hyvä Puola! Oma kansallisuutenikin herätti vääriä johtopäätöksiä. Vapaaehtoistoveri kysyi kanssani juteltuaan, että onko aksenttini peräisin Bosniasta. No ei pitäisi olla, kun en ole siellä käynytkään. Arvelin hänelle, että ehkä Kroatian ja Slovenian matkani ovat olleet niin lähellä Bosniaa, että aksentti on tarttunut puheeseen.

Tapasin kaksi ehtaa amerikan-suomalaista vapaaehtoistakin. Toisen, jälleen kerran ruotsalaisella hen-pronominilla kutsuttavan parikymppisen kaverin Perälä-nimestä olivat ääkköset tippuneet Atlanttiin ja seitsemänkymppisellä tikunlaihalla entisellä narkkarimammalla oli ollut suomalaiset ottovanhemmat. Seitsemänvuotiaaksi asti mamman kotona oli puhuttu suomea, mutta sitten vanhemmat olivat päättäneet, että kieli vaihtuu englanniksi. Puhutun ymmärrys jäi, mutta itse puhuminen jäi lapsuuteen.

Takaisin asiaan eli esittävän taiteen pariin.

 

 

 

 

Tältä näytti seuraavan esityksen tyhjä lava ennen esitystä. Harmi ettei kehtaa kuvata itse esityksiä. Tämä esitys oli nimittäin mainio aikuisten Film Noir-muunnelma Nalle Puhin maailmasta, jossa yksityisetsivä Risto Reipas selvitti Hunajapurkki-nimisessä räkälässä tapahtunutta murhaa. Räkälän omistaja Nalle Puh oli murhattu, ja epäiltyinä olivat mm. masentunut laulajanainen Ihaa-aasi, yliaktiivinen baarimikko Veli Kani ja Pomppiva portsari Tikru. Takaumien kautta syylliseksi paljastui Kengun ja Puhin ilman perintöä jätetty äpäräpoika Ruu. Tarina oli syntynyt mielenterveysongelmien kanssa painivan kirjailijan huomiosta, että kaikki Nalle Puhin henkilöt ovat jollain lailla diagnisoitavissa mielenterveysongelmaiseksi.

Seuraavana päivänä palasin iloisesti takaisin vapaaehtoishommiin.

 

 

 

 

 

 

 

Kuvassa vapaaehtoinen Bosniasta ottaa itsiötä ja toverivapaaehtoiset laskevat kassaa yleisön mentyä sisään. Toimin Sidekickerinä, joka on vähän kuin aulavahtimestari meillä, ottaa yleisöä vastaan ja ohjailee paikoillensa eli jonottamaan. Seuraavan päivän entinen elokuvateatteri, nykyinen teatteri näytti ulkoa tältä.

 

 

 

 

Ja sisältä tältä, mukavan rosoiselta ja kodikkaalta teatterilta.

 

 

 

 

Tällä kertaa nakkina oli olla Usher eli ihan perinteinen lipunkerääjä Suomessa. Vaihdoin vuoroni päätyttyä asiakkaan rooliin ja kävin katsomassa jotain itselleni ihan uutta tyylilajia.

 

 

 

 

 

 

 

BollyProv yhdisti aidon intialaisen maahanmuuttajan tarinankerrontaa, Bollywood-tanssia ja näistä inspiraationsa saavaa pitkää improvisoitua näytelmää. Yleisö eli jälleen mukana täysillä ja omituinen sekoitus eri lajeja oli ihan kiinnostava kokonaisuus. Olin myös katsojana sekä vapaaehtoisena Minnesotan yliopiston järkälemäisessä teatteritalossa. Kolme näyttämöä, joista kuvissa on kaksi, Experimental Studio ja jonkun pöhötysäijän mukaan nimetty päänäyttämö.

Kaikkia esityksiä ei jaksa tässä kelata, koska niitä riitti. Olikos tuolla nyt 146 eri esitystä, yli 600 esitystapahtumaa. En ihan kaikissa käynyt. Tällä festarilla riittää kriitikoilla juostavaa kuin Aamulehden toimittajalla Tampereen Teatterikesässä.

Äijästä ja kriitikoista tulikin mieleeni…. Paluumatkalla koneessa istui viereeni sama nuori nainen, joka oli ollut edellisellä rivillä menomatkallakin. Silloin kiinnitin huomiota hänen ”Naiset kuuluvat huipulle”- huppariinsa, jonka kuvassa tikku-ukkonaiset potkivat tikku-ukkomiehiä (tai poikamiehiä, en ole ihan varma asiasta) alas vuoren rinnettä. Tällä kertaa hänen kourissaan oli ”Narttujen Planeetta” (vapaahko suomennos) -sarjislehti. Siinä vankilassa olevat amatsonit repivät sukukalleuksia irti vanginvartijoilta. Jee…. Aina yhtä ilahduttavaa törmätä minkä tahansa lajin kiihkoilijoihin.

Päätän someraivo-osuuteni tähän. Matkan parasta antia olivat selkeytyneet ajatukset mitä kohti pitää oikeastaan Fringe-festareilla pyrkiä sekä konkreettisen yhteistyön aloittaminen Minnesotan organisaation kanssa. Jay Gilman eli yhteyshenkilöni oli todella mukava ja selväjärkinen tyyppi, jonka kanssa on ilo tehdä tulevaisuudessa yhdessä asioita.

Loppuun vielä kiinnostavan epäinformatiivinen kuva vesipullosta.

 

 

 

 

 

 

 

Ja mitäkös tuossa on kiinnostavaa? No, onhan se veikeää, että suomalainen käy ostamassa Yhdysvalloissa Puolasta tuodun vesipullon janoonsa ja lähettää siitä vielä kuvan puolalais-ruotsalaiselle Fringe-kaverille Tukholmaan.

Sitä kutsutaan kierrätykseksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *